| Nicklas Koski Etusivu | |
Kuva
7. Tehtaan kuolemalla on hyvin pelkistetty ulkoasu.
Kuva: Anni Kämäräinen.
|
Tulosta OSA
1:
OSA 2: LIITTEITÄ Tarvitset Acrobat Readerin |
Tämän opinnäytetyön journalistinen teos, verkkoreportaasi Tehtaan kuolema (1999) <http://www.nicklaskoski.com/tehdas/>, kertoo kolmesta tehtaasta jotka on uhattu purkaa. Se kertoo näiden tehtaiden suojissa viihtyvistä ihmisistä ja heidän ajatuksistaan mahdollisen häädön alla. Olin mukana melkein kaikissa tuotantovaiheissa. Vastuullani oli erityisesti reportaasin kokoaminen, graafinen suunnittelu ja lopullisen äänimaailman tekeminen.
Seuraavassa käyn läpi reportaasin työprosessia ja tulkitsen taiton ja ulkoasun symboliikkaa. Lisäksi kerron työn aikana syntyneistä teknisistä ongelmista ja siitä, miten ratkaisin ne.
WWW-suunnittelija David Siegel (1997, 161) on jakanut sivuston suunnittelun neljään vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa ideoidaan ja hankitaan tietoa. Toisessa vaiheessa suunnitellaan projektin rakenne ja ulkoasu. Kolmannessa vaiheessa päästään tuotantovaiheeseen, jossa tehdään toimiva tuote. Neljännessä vaiheessa tuote testataan ja mahdolliset ongelmat korjataan. Vaikka Siegel kirjoittaa kaupallisten sivustojen näkökulmasta, voidaan tätä mallia soveltaa myös verkkoreportaasin. Siegelin jaon mukaan Tehtaan kuolema syntyi seuraavan prosessin mukaisesti:
Tuotantoprosessi ei kuitenkaan ollut niin suunnitelmallinen, kuin miltä Siegelin malli antaa ymmärtää. Tehtaan kuolema noudatti pikemminkin niin sanottua spiraalimallia (Mielonen & Hintikka 1998, 40-41). Siinä tuotannon alkuvaiheessa ei ole aivan selvää miltä lopputuotteen pitäisi näyttää, tai mikä se edes on. Suunnittelu etenee ongelman määritysten ja ongelman ratkaisujen sykleinä ja tuote hioutuu pikkuhiljaa kunnes se on valmis. Meidän päämääränämme oli verkkoreportaasi. Muuta emme oikeastaan tienneet. Näimme vasta reportaasin valmistuttua mitä olimme tehneet.
Tärkeä työkalu verkkopalvelujen tekemisessä on projektisivusto. Se on niin tärkeä, että David Siegel kutsuu sitä ”tappajasovellukseksi” (killer app) (Siegel 1997, 221). Projektisivuston avulla projekti pysyy helposti hallittavana kokonaisuutena vaikka tekijöitä olisi useita hajautuneena eri puolille maailmaa.
Tehtaan kuolemaa varten tein salasanan takana olevan sivuston, jonne kokosin lähes kaiken projektiin liittyvän tiedon sitä mukaa kun sitä syntyi. Projektisivuston etusivulla oli tavoiteaikataulumme sekä lähipäivien tapahtumat. Projektisivusto oli kalenterimme ja tietopankkimme. Sitä kautta kaikki osalliset pystyivät seuraamaan missä vaiheessa työ oli. Lisäksi pystyimme pitkänkin ajan jälkeen tarkistamaan mistä oli aiemmin sovittu. Sivustolle koottiin myös reportaasin prototyyppejä, joita katsomalla näki miten reportaasi muutti muotoaan työn edistyessä.
Reportaasi on toteutettu Macromedian Flash 3:lla. Vaihtoehtona verkkomultimedian tekemiselle olisi ollut Macromedia Director -ohjelma. Halusin kuitenkin käyttää Flash-ohjelmaa. Siihen on kolme syytä: sitä on helpompi käyttää, sen avulla saa tehtyä pienikokoisempia tiedostoja ja sen avulla saadaan laajempi yleisö. Flash-selainlaajennus on useammassa selaimessa kuin Directorin vaatima Shockwave-laajennus. Directorin ainoa etu olisi ollut suuremmat mahdollisuudet vuorovaikutteisuuden luomiseksi.
Helmikuussa 1999 Macromedia, Inc. teetti King, Brown & Partnersilla tutkimuksen (Macromedia, Inc. 1999b) Flash-selainlaajennuksen yleisyydestä. Kyselyyn vastanneista 1675 henkilöstä 76,8 prosenttia pystyi katsomaan Flash-sisältöä hakematta erikseen katsomiseen tarvittavaa ohjelmaa. Directorin vaatima Shockwave-laajennus oli asennettuna vain 51,8 prosentilla vastanneista.
Tutkimuksen luotettavuudesta on kiistelty Flash-tuottajien keskuudessa. Flashzonessa julkaistussa artikkelissa (McSkelly 1999) väitetään esimerkiksi, että tutkimukseen olisi osallistunut vain pohjoisamerikkalaisia verkon käyttäjiä. Lisäksi tutkimuksessa ei ole huomioitu vanhan Flash-selainlaajennuksen käyttäjiä. He eivät pysty katsomaan sisältöä, joka vaatii uudemman selainlaajennuksen. Flash-laajennus tulee kuitenkin uusien Windows- ja MacOS-käyttöjärjestelmien mukana, sekä uusien Microsoft Internet Explorer ja Netscape Navigator -selaimien mukana.
Reportaasin toimivuus on testattu Windows 95/98/NT-ympäristössä, sekä MacOS 8 -ympäristössä. Reportaasin pitäisi toimia kaikissa Flashin tukemissa selaimissa, kuten Netscape Navigator 2–4:ssä ja Microsoft Internet Explorer 3–5:ssä (Macromedia, Inc. 1999a). Pentium-tasoisten tai PowerPC-tietokoneiden käyttö on suositeltavaa ja näytössä tulisi olla vähintään tuhannet värit.
Reportaasissa käytettävä Flash-tiedostomuoto on vektorigrafiikkaa. Se on huomattavasti kevyempää kuin verkossa perinteisesti käytettävät GIF- ja JPEG-rasterikuvatiedostot. Flash-tiedostomuoto (SWF) on Macromedia, Inc.:n vuonna 1996 kehittämä nimenomaan verkkokäyttöön tarkoitettu tiedostomuoto. Se kehitettiin tehokasta verkon yli tapahtuvaa vektorianimaation jakelua varten. (West 1998)
Vektorigrafiikka sisältää viivoja ja kaaria jotka muodostavat hahmoja matemaattisten käskyjen avulla. Grafiikka voidaan kuvailla vain muutamalla käskyllä, toisin kuin rasterigrafiikassa, jossa tarvitaan enemmän dataa hahmon kuvailemiseksi. Vektorigrafiikka pysyy tiedostokooltaan samana, vaikka se skaalattaisiin isommaksi. Vektoritiedostot eivät myöskään ole riippuvaisia näytön resoluutiosta. Vektoreita voidaan käyttää lähinnä viivapiirrosten näyttämiseen kun taas valokuvissa on parempi käyttää rasterigrafiikkaa. (Weinman, 1998)
Flash-tiedostojen etu on siis niitten keveys, varsinkin jos käytetään pelkästään vektorigrafiikkaa, eikä sekoiteta joukkoon myös rasterigrafiikkaa. Tehtaan kuoleman kaltaisissa valokuvapohjaisissa teoksissa on kuitenkin huomattava määrä valokuvia, kuten myös ääniä. Ne tekevät Flash-tiedostosta painavan. Näin vektorigrafiikan tuoma etu menetetään. Flashin ratkaisevana etuna ei sittenkään ole kevyt vektorigrafiikka, vaan se, että Flashin avulla voidaan helposti koota näyttäviä multimediateoksia. Flashin avulla voidaan myös määritellä tarkka taitto, joka pysyy samana kaikilla koneilla. Tämä ei onnistu pelkällä HTML-sivuilla.
HTML -sivun ulkoasuun vaikuttavat seikat:
Osa näistä seikoista vaikuttaa myös Flashiin, kuten näytön asetukset. Reportaasin koko ruudulla on 510 kertaa 350 pikseliä. Tällöin se peittää koko ruudun pienillä näytöillä ja matalalla resoluutiolla. Suurilla näytöillä ja suuremmalla resoluutiolla se peittää vain pienen osan ruudun keskiosasta. Teoksesta olisi voitu tehdä skaalautuva, jolloin se olisi peittänyt koko ruudun. Tätä emme kuitenkaan tehneet, koska valokuvat ovat rasterigrafiikkaa ja niiden laatu huononee suurennettaessa. Jos valokuvia sisältävän Flash-projektin haluaa tehdä skaalautuvaksi, kannattaa kuvat tallentaa isompina jolloin niiden laatu pysyy hyvänä. Skaalautuvaa valokuvaa on käyttänyt muun muassa EKJ:n opiskelija Pekka Makkonen Skaala-lopputyössään <http://www.apertuura.fi/ skaala/>.
Tehtaan kuolemaa tehdessämme periaatteenamme oli kerätä mahdollisimman kattavasti tietoa vanhoista tehtaista. Tämä siksi, että emme tarkkaan tienneet, mitä olimme tekemässä. Paljon oli tehtävä varmuuden vuoksi.
Reportaasin kokoamisvaiheessa tuli ajankohtaiseksi turhan tiedon karsiminen. Tässä vaiheessa meillä oli jo noin 13 liuskaa kirjoitettua tekstiä, satoja valokuvia, toista tuntia videokuvaa ja huomattava määrä nauhoitettuja ääniä ja haastatteluja. Tämä kaikki oli tiivistettävä alle kymmenesosaan, jotta saisimme aikaan tiiviin ja luettavan verkkoreportaasin. Koska minun tehtäväni oli teknisessä mielessä koota reportaasi, jäi iso osa karsimisesta minulle.
Materiaalia ei voitu tuottaa mihinkään valmiiseen malliin, sillä sellaista meillä ei ollut. Taittaminen oli yhteensopivuusongelmien ratkaisemista, kuten se on sanomalehdessäkin. Lehdessä taittajan tehtävänä on visuaalisen ja verbaalisen materiaalin jälkikäteen tapahtuva yhdistely. Materiaalin yhteensopivuusongelmat kasaantuvat juuri taittovaiheeseen (Kiimalainen 1994, 14). Sanomalehden taittoprosessista poiketen Tehtaan kuoleman tekijäryhmä oli kuitenkin alusta saakka hyvin tiiviissä yhteistyössä, joka osaltaan helpotti ongelmien ratkaisemista.
Verkkoreportaasiamme varten tarvitsimme noin 10–13 valokuvaa ja videopätkää lopullista juttuamme varten. Tavoitteena oli pitää juttu alle 500 kilotavun kokoisena. Tavoite ei pitänyt, sillä reportaasi painaa kaikkiaan 724 kilotavua, josta Flash-tiedostot ovat 672 kilotavua. Tällainen teos on jo huomattavan hidas latautua, varsinkin modeemiyhteyksien päässä. Rompuilla oleviin multimediateoksiin verrattuna Tehtaan kuolema on kuitenkin hyvin kevyt. Se mahtuu yhdelle levykkeelle.
Reportaasissa käytetyt videot painoivat alunperin useita megatavuja, mutta käsittelemällä kuvia, pakkaamalla ne ja karsimalla noin 90 prosenttia videon yksittäisistä kuvaruuduista, sain videot painoltaan sopivan kokoisiksi. Pisin video painaa nyt vain hieman yli 60 kilotavua, ja sen yksittäiset kuvaruudut noin kaksi kilotavua. Pakkaaminen tosin heikentää merkittävästi videon kuvalaatua.
Myös äänitiedostoja pystyin pakkaamaan siedettävään kokoon. Käytin paljon hyvin lyhyitä äänileikkeitä, joita toistamalla syntyy jatkuvan äänen tuntu. Samalla äänien vaatima kilotavumäärä pieneni. Kun toin äänet Flash-ohjelmaan, määrittelin niille vielä yksilölliset pakkausasetukset.
Editoin myös reportaasin lopulliset äänet, sillä Heini Kettunen, joka vastasi äänisuunnittelusta ja nauhoittamisesta, ei pystynyt olemaan paikalla kun reportaasia koottiin. Heini Kettunen tulee käsittelemään tarkemmin Tehtaan kuoleman äänisuunnittelua omassa tutkielmassaan, joten en paneudu asiaan tarkemmin.
Reportaasissa raskauden tuntu voitiin välttää jakamalla teos useaan erilliseen tiedostoon, jotka haetaan palvelimelta käyttäjän koneelle vain tarvittaessa. Tällöin latautumisen odotusajat pienenevät oleellisesti, koska tiedostojen koot pysyvät pieninä. Tiedoston latautuminen ei saisi kestää 15 sekuntia kauempaa (Nielsen 1995). Muutoin katsoja voi menettää mielenkiintonsa. Tehtaan kuolemassa odotusajat ovat parin sekunnin luokkaa jos käytössä on nopea internetyhteys. Modeemilla odotusajat saattavat venyä yli 15 sekunnin, mikä on vain hyväksyttävä koska reportaasi sisältää niin paljon kuvamateriaalia. Hitaimpien modeemien käyttäjät pystyvät vastaanottamaan vain noin yhden kilotavun sekunnissa. Tämä tarkoittaa jo 30 sekunnin latautumisaikaa, jos tiedosto painaa 30 kilotavua. (McKelvey 1998, 8)
Tehtaan kuolemaa tehdessä jokainen valokuva, jokainen videopätkä ja jokainen ääni oli punnittava tarkkaan. Onko tämä kuva aivan välttämättömän tarpeellinen, vai voisiko sen jättää pois? Kärsiikö reportaasi jos tässä kohdassa ei ole ääntä? Kaikesta oli taisteltava. Vastapuolina olivat toisaalta reportaasin tekninen toimivuus ja toisaalta journalistinen ja taiteellinen ilmaisu. Tilannetta voi verrata lehteen, jossa tila on rajattu, tai radioon ja televisioon, jossa aika on rajattu. Meillä rajana oli tiedostokoko.
Halusimme tehdä reportaasista mahdollisimman kevyen, jotta se toimisi verkossa. Tämä rajoitti kuvien käyttöä huomattavasti. Emme voineet tehdä videokuvan virtaa, vaan meidän oli luotava tarina yhdistelemällä muutamia avainkuvia, joiden välityksellä asiamme avautuisi katsojalle.
Tämä muistuttaa Neuvostoliitossa ennen toista maailmansotaa kehitettyä montaasikerrontaa. Montaasi tarkoittaa oikeastaan vain elokuvan leikkausta, mutta Neuvostoliitossa montaasi vakiintui tarkoittamaan ”silmiinpistävän korostunutta leikkausta ja siihen perustuvaa merkitysten luomista”, kuten tutkija Veijo Hietala (1993, 100–101) asian ilmaisee. Montaasin kokeiluilla haettiin uutta muotokieltä elokuvalle, kun taas me haimme Tehtaan kuolemalla uutta muotokieltä reportaasille verkossa.
Neuvostoliiton montaasikoulukunnan (Hietala 1993, 97) tunnetuimpia edustajia olivat elokuvaohjaajat Lev Kuleshov ja Sergei Eisenstein. Kokeilemalla montaasileikkausta Kuleshov oivalsi kaksi keskeistä elokuvakerronnan periaatetta (emt., 102):
Tehtaan kuolema eroaa elokuvasta siinä, että verkkoreportaasia ei katsota ennaltamäärätysti lineaarisesti, vaan katsoja voi valita haluamansa polun. Silloin emme myöskään voi ennalta määrätä mitkä kuvat hän näkee ennen jotain tiettyä kuvaa. Reportaasimme kuvat ovat yhtä joukkoa, joka voi avautua katsojalle eri tavoilla riippuen siitä, missä järjestyksessä hän kuvia katselee ja millä tavalla hän luo syy-seuraus-suhteen valitsemansa polun kuville.
Montaasileikkauksella Kuleshov kykeni luomaan illuusioita ja manipuloimaan katsojan ajatuksia. Hän loi esimerkiksi kuvitteellisen kaupungin yhdistelemällä otoksia kahdesta venäläisestä kaupungista ja leikkaamaalla mukaan kuvan Valkoisesta Talosta (emt., 102). Samalla tavalla myös Tehtaan kuolemassa on yhdistetty kuvia, videoita ja ääniä kolmesta tehtaasta, kolmella paikkakunnalla. Emme tyytyneet vain yhteen tehtaaseen, koska halusimme kattavan kuvauksen suomalaisten vanhojen tehdasrakennusten kohtaloista. Kohtaukset Sammio, Aula, Huone ja Halli ovat kaikki eri paikoista. Reportaasissa nämä kohtaukset luovat yhdessä illuusion yhdestä tehtaasta ja totuus paljastuu vain jos katsoja on nähnyt Tehdas-kohtauksen tai asiaosuuden.
Kuleshovin havaintojen perusteella Sergei Eisenstein jatkoi montaasikerronnan kehittämistä. Hän piti kuitenkin Kuleshovin käsitystä montaasista liian mekanistisena (Hietala 1993, 103). Montaasi ei ollut pelkästään otosten leikkaamista toinen toisensa perään, eikä näiden rakennuspalikoiden johdonmukaisesta asettelusta syntyvää rytmiä. Eisensteinin mielestä montaasissa oli kyse konfliktista (Eisenstein 1963, 48–49) ja sen tuomasta dynamiikasta (Hietala 1993, 103).
Eisenstein toi montaasiin hegeliläisen teesi-antiteesi-synteesi -opin luomalla otosten välille ja sisään merkitysten ristiriitoja ja konflikteja, jotka johtaisivat synteesiin katsojan mielessä (Hietala 1993, 103; Eisenstein 1963, 49). Synteesi on se ajatusten ja assosiaatioiden virta, joka syntyy kun katsoja näkee kuvia, ääniä ja tekstiä.
Kun Eisenstein puhuu konfliktista, hän puhuu lähinnä elokuvan muodosta, kuvien graafisesta muodosta, vastakohdista tilassa, valossa ja elokuvan tempossa (Eisenstein 1963, 54). Konflikti voi kuitenkin olla myös tarinassa. Tehtaan kuolemassa tarinan konflikti syntyy toisaalta kuvan ja äänen ja toisaalta tekstin välille. Kuvan ja äänen keinoin kerromme kolmen tehtaan nykyisestä hiljaiselosta. Tekstin avulla kerromme tehtaita uhkaavasta purkutuomiosta. Konfliktia ei välttämättä tarvitse esittää kuvan keinoin. Vaikutus katsojaan voi olla jopa tehokkaampi jos käytetään tekstiä uhkakuvan luomiseen.
Eisensteinin kuvaamia graafisen muodon konflikteja on reportaasimme valokuvissa ja niihin liittyvissä teksteissä. Sammio-kohtauksen toisessa kuvassa on pystysuoria linjoja vaakasuoria vasten ja konflikti syntyy myös etualan ja taka-alan välille. Vaaka- ja pystysuoran konflikti kärjistyy kun kuvan päälle tulee myös vaakasuorat lauseet. Huone-kohtauksen ensimmäisessä kuvassa konflikti on jälleen etu- ja taka-alan välillä. Ensimmäisen kuvan jälkeen konflikti siirtyy pienen videokuvan ja ison taustakuvan välille. Kohtauksessa on useita konflikteja: videon kulmikkaat reunat vastaan taustan pehmeys, pieni vastaan iso, liikkuva kuva vastaan pysähtynyt kuva. Konfliktit tuovat kohtaukseen dynamiikkaa.
Reportaasi on jaettu kolmeen erilaiseen osaan: etusivuun ja siihen liittyviin tietosivuihin, tv-taittoa noudattavaan reportaasin elämysosuuteen ja lehtitaittoa noudattavaan asiaosuuteen (ks. liite 2.).
Etusivu, lisätietosivu ja ohjesivu on toteutettu tavallisina HTML-sivuina, jotka näkyvät kaikissa selaimissa. Näin ne joilla ei ole tarvittavaa Flash Player -laajennusta näkevät edes jotain ja he voivat ohjeiden avulla hakea itselleen laajennuksen. Muu osa reportaasista on kokonaan tehty Macromedian Flash -ohjelmalla ja vaatii Flash Player -selainlaajennuksen käyttöä.
Reportaasissa voi tietyissä rajoissa liikkua vapaasti. Etusivulta pääsee vain reportaasiin tai lisätietosivulle, mutta itse reportaasissa voi liikkua eri kohtausten välillä haluamassaan järjestyksessä. Asiaosuuteen pääsee myös joka kohtauksesta. Asiaosuudessa liikutaan aina osuuden etusivulle päättyvissä silmukoissa. Osuuden etusivulle pääsee kuitenkin koko ajan.
Jos katsojalla ei ole tarvittavaa Flash Player -laajennusta, jää selainikkuna tyhjäksi, lukuun ottamatta alareunassa olevaa ”Eikö mitään näy?” -teksti-linkkiä. Siitä pääsee sivulle jossa on ohjeita laajennuksen asentamiseksi.
 |
| Kuva 8. Tehtaan kuoleman etusivun tehdassymboliikkaa. |
Reportaasin etusivun tarkoituksena on herättää kiinnostusta ja houkutella katsoja katsomaan teosta. Tehtaan kuoleman etusivua voi verrata esimerkiksi cd-levyn kanteen, tai kirjan tai videoelokuvan kanteen. Se on reportaasin julkisivu ulospäin. Se nähdään ensimmäiseksi ja itse sisältö paljastuu vasta kannen takaa. Reportaasin kansi on hyvin pelkistetty. Se koostuu kolmesta elementistä, reportaasin nimestä, aloituspainikkeesta, sekä tekijätiedoista.
Nimen keksiminen reportaasille oli vaikeaa. Meillä oli peräti 24 nimi-ehdotusta aina Vääntömomentista Lähtölaskentaan. Valitsimme nimeksi Vuoronvaihto tehtaalla. Ei kuitenkaan mennyt kauaa niin vaihdoimme sen Tehtaan lopuksi. Tämäkään nimi ei kuvannut reportaasiamme tarpeeksi hyvin, joten lopulta annoimme teokselle nykyisen nimen Tehtaan kuolema. Nimi on typografisesti tyylitelty, niin että TEHTAAN-sana muistuttaa jo kuvalliselta representaatioltaan tehdasta. H- ja N-kirjaimet ovat kuin tehtaan piippuja ja TE- ja TAA-kirjainryhmät symboloivat tehdas-rakennuksia, joissa E- ja A-kirjaimet ovat ikkunoita ja ovia ja T-kirjaimet muodostavat tehtaan seinät ja katon. Kirjainyhdistelmä TEH muistuttaa myös 30-50-luvun tehtaan kirjainlogotyyppiä.
TEHTAAN -sanan typografisen ilmeen pohjana on käytetty Arial Black-tekstityyppiä, jota muokkaamaalla rakensin sanalle tehdasmaisen raskauden ja kulmikkuuden.
Reportaasin nimen jälkimmäinen sana KUOLEMA on kirjoitettu eri värillä ja tekstityypillä, Arialilla, jotta se tasapainottaisi muuten pelkästään mustan ja ruskean varassa olevaa etusivua. Vaaleanharmaa väri vetää katseen puoleensa, koska se erottuu niin selvästi sivun muista elementeistä. Värivalinta aiheuttaa ristiriidan sanan sisällön ja värin symbolisen merkityksen välille. Kuolema ja valkoinen tai vaaleanharmaa väri eivät länsimaisessa kultuurissa liity toisiinsa. Sanan vaalean värin voi tulkita merkitsevän vaikka toivoa kuoleman jälkeisestä paremmasta ajasta. Joku saattaa kuitenkin tulkita värivalinnan merkitsevän juuri kuolemaa, sillä valkoinen on kuoleman symboli Lähi-idässä.
Toisena elementtinä etusivulla on aloituspainike GIF-animaation muodossa. Animaatiossa pyörii vahvasti rajattuina reportaasissa myöhemmin tulevia kuvia. Ne antavat esimakua tulevasta. Animaatio on metallikehikkoa symboloivan kehyksen sisällä. Samanlaista kehystä käytetään myös itse reportaasissa. Animaation liikkeen on tarkoitus houkutella napsauttamaan painiketta. Etusivulla ei ole muuta liikettä ja siksi juuri aloituspainikkeen liike vetää huomion puoleensa (Hatva 1998, 89). Kun hiiren vie painikkeen päälle ilmestyy hiiren kohdalle myös seliteteksti (tooltip) ”Katso”. Reportaasiin pääsee myös napsauttamalla tehtaan- ja kuolema -sanoja.
Etusivulla ei ole minkäänlaista ingressiä. Olettamuksena on, että reportaasin julkaisija kertoo teoksesta lyhyesti muualla. Nykyisessä versiossa aiheeseen johdatus toimii myös ilman tekstiä. Jos katsoja ei kuitenkaan ymmärrä etusivun symboliikkaa, on sivun alalaidassa linkki lisätietoihin, jossa selostetaan lyhyesti mitä reportaasi käsittelee.
Etusivun ”Katso”-painikkeesta katsoja pääsee ingressinomaiseen alkutekstiin, jossa kerrotaan koko reportaasin lähtöasetelma ja esitellään tekijät. Tämän jälkeen katsoja pääsee katsomaan reportaasia.
Kuva 9. Koneita käyttämällä
lukija voi luoda uusia tekstiyhdistelmiä. Kuva: Nicklas Koski.
Reportaasi on jaettu viiteen ”huoneeseen” tai kohtaukseen: Sammioon, Aulaan, Huoneeseen, Halliin ja Tehtaaseen. Kohtaukset on kuvattu eri tehtaissa, mutta reportaasissa ne sulautuvat yhdeksi rakennukseksi, jonka eri huoneissa katsoja käy. Joka kohtaus alkaa huoneen nimellä, joka kulkee kuvan yli. Tämän jälkeen kohtaus jatkuu lineaarisena stillkuvien, videokuvien, tekstin ja äänen virtana, kunnes se kohtauksen lopussa pysähtyy konetta symboloivaan rakennelmaan. Koneet tuovat reportaasiin vuorovaikutteisuutta. Konetta käyttämällä katsoja voi lukea lisää ja samalla tuottaa mekaanista koneen ääntä. Katsoja osallistuu tällä tavalla teoksen äänimaailman luomiseen. Äänen rytmi ja sen nopeus riippuu katsojan aktiivisuudesta.
Koneet on rakennettu graafisista elementeistä, kuten neliöistä, kirjaimista tai sanoista. Ne ovat jatkuvassa rytmisessä liikkeessä, joka syntyy kun elementtejä toistetaan säännöllisin välein. Liikkeen avulla katsojia houkutellaan napsauttamaan koneita. Rytmisyys ja elementtien samankaltaisuus tuo koneelle järjestyksen tunteen, joka syntyy koneen toiminnan loogisuudesta. Se noudattaa tiettyä toimintakaavaa (Garret 1967, 114).
Liikuttamalla hiirtä koneiden päällä esille tulee lauseita ja sanoja. Reportaasin kokoamisen aikana aloin käyttää tällaisesta tekstistä nimitystä ”levoton teksti”. Termi kuvaa sanojen liikkumista, levottomuutta. Teksti ei pysy paikallaan ja sen lukeminen on riippuvaista katsojan aktiivisuudesta. Anni Kämäräinen pohtii tarkemmin levottoman tekstin käsitettä.
Koneita käyttämällä kuuluu myös erilaisia konemaisia ääniä. Jotkut äänistä ovat muista poikkeavia, jolloin koneen käyttämiseen liittyy yllätyksellisyys. Esimerkiksi Tehdas-kohtauksen koneesta kuuluu vasaran pauketta, paitsi yhdestä koneen osasta. Siitä kuuluu oven paukahdus. Yllätyksellisyys antaa reportaasille elinvoimaa. Spontaanilta vaikuttavat tapahtumat tuovat katsojalle mielihyvän tunteen (emt., 114). Katsoja löytää teoksesta jotain odottamatonta ja reportaasi ylittää hänen odotuksensa!
Kokemattomalta Internetin käyttäjältä saattaa mennä hetki ennen kuin hän huomaa, että koneita voi ohjata hiirellä. Tämä tarjoaa katsojalle haasteen, josta selviytyminen tarjoaa onnistumisen tunteen. Katsoja huomaa olevansa aktiivinen osallistuja (Orava 1998, 115).
Koneita suunnitellessani minulla oli inspiraation lähteinä verkkogalleria The Remedi Project <http://www.theremediproject.com/> ja erityisesti siellä esillä ollut Eric Rodenbeckin <http://www.stamen.com/> tekemä teos Nomansland. Siinä Rodenbeck kuvaa ensimmäistä maailmansotaa, sotilaan elämää ja ihmisen ja koneen välistä symbioosia. Hän käyttää tehokkaasti hyväkseen tekstiin liitettyä ääntä, joka kuuluu kun hiirtä liikuttaa tekstin päällä, tai kun tekstiä napsauttaa. Toistamalla yhä uudestaan ääniä ja tekstipätkiä muodostuu hyvin runollinen kokonaisuus, joka lumoaa katsojan.
Rodenbeck on käyttänyt samaa ideaa myös verkkoteoksissaan Foosball ja A Winter’s Tale. Edellisessä ei ole ääniä, mutta kuvat ja lyhyet toistuvat tekstit tekevät siitä ajatuksia herättävän. Jälkimmäisessä Rodenbeckin isä kertoo ”elämänsä tarinan”. Siinä toistuu jälleen äänen ja tekstin yhdistäminen vuorovaikutteisuuden luomiseksi. Teos ja sen rytmi muuntuu katsojasta riippuen ja luo unenomaisen tunnelman.
Elämysosassa tekstien ja graafisten elementtien sijoitteluun vaikutti alla olevan kuvan tummuus- tai vaaleusaste ja kuva-aiheen ääriviivat. Osa kohtausten lopuissa olevista koneista on keskitetty sivulle. Halli-kohtauksessa oleva kone on pinta-alaltaan niin iso, että se on paras sijoittaa keskelle ruutua. Jos se olisi vasemmassa tai oikeassa reunassa, tulisi reunaan liikaa massaa ja taitto menisi epätasapainoon. Mielestäni keskitetty taitto on tässä tapauksessa ei vain paras, vaan myös selvästi voimakkain huomioarvoltaan. Tässä mielessä olen eri mieltä kuin Lillian Garrett, jonka mielestä keskitetty taitto on heikompi kuin ei-keskitetty. Garrettin mukaan seuraavat asiat tekevät muodosta voimakkaan (Garrett 1967, 124-125):
Oikeassa alakulmassa olevasta ympyrästä pääsee asiaosuuteen, jossa on perinteisen lehtireportaasin tapaan lisää tietoa aiheesta tekstin ja kuvan muodossa. Osuudessa on myös lähdeluettelo, linkkejä ja tietoa tekijöistä.
Kun muut viisi kohtausta noudattavat tv-taittoa, on asiaosuus tehty lehtitaiton periaatteiden mukaisesti. Se koostuu muuttumattomista sivuista, ei ajan kulkuun sidotuista kohtauksista. Eteen- ja taaksepäin pääsee nuolta napsauttamalla. Nuolet simuloivat sivun kääntämistä. Lukija pääsee edelliselle sivulle ja seuraavalle sivulle.
Uusia taittoon liittyviä ongelmia syntyi kun reportaasi käännettiin englanniksi. Suomenkielisen version tekstit olivat lyhyempiä kuin englanninkielisen version, joka vei enemmän tilaa ruudulla. Toinen kieli teki riveistä eri pituisia ja kohtausten lopuissa olevista koneista eri näköisiä. Osin tekstiä oli lyhenneltävä, jotta se mahtuisi sille varattuun tilaan.
Eniten ulkonäköään muutti Halli-kohtauksen lopussa oleva kone, joka suomenkielisenä oli hyvin neliömäinen, mutta englanninkielisenä pyramidimainen. Jouduin tekemään myös etusivun uusiksi, kun TEHDAS-sana vaihtui FACTORY-sanaksi. Samalla symboliikka muuttui. Hahmotan englanninkielisestä versiosta ainakin kolme sanaa. Ensinnäkin tulee mieleen saksankielen Tor-sana, joka tarkoittaa porttia. Onko tehtaamme portti johonkin uuteen? Toiseksi erottuu englanninkielen sana factor, osatekijä. Kolmanneksi näen tory-sanan, joka viittaa Iso-Britannian konservatiivipuolueeseen, jota myös kutsutaan nimellä tories. He tuovat mieleen kaiken mikä liittyy thatcherismin ja työväenliikeen väliseen konfliktiin 1980-luvun Englannissa.
Reportaasin typografia on muun ulkoasun tapaan hyvin pelkistettyä. Typografian piti edustaa tehdasmaisuutta, karkeutta ja voimaa.
Reportaasissa käyttämäni tekstityyppi Arial perustuu 1800-luvulla käytettyihin groteskeihin, eli päätteettömiin tekstityyppeihin (Lundhem 1998, 40). Ensimmäisenä päätteettömänä tekstityyppinä pidetään William Caslon IV:n tekemää English Egyptiania vuodelta 1816. Erilaisia päätteettömiä kirjasimia tuli markkinoille hyvinkin paljon 1800-luvun puolivälissä, mutta vasta Bauhaus-typografian myötä 1920- ja 1930-luvuilla siitä tuli itsestäänselvä antiikvan vaihtoehto (Hellmark 1998, 30–31).
Bauhausideologian mukaan päätteettömien kirjasimien oli määrä ilmentää koneiden aikakauden henkeä (emt., 31, 153). Kirjasimien piti olla mahdollisimman yksinkertaisia ja pelkistettyjä, jotta ne olisivat helposti luettavia. Tärkeintä oli kirjainten tehtävä, tiedon välittäminen, ei niinkään kirjainten muoto (emt., 153).
Juha Tahvosen (1998, 55) mukaan on kahdenlaista typografiaa:
Tehtaan kuolemassa olen pääsääntöisesti käyttänyt luettavaa typografiaa, en kuitenkaan aivan sen pelkistetyimmässä muodossa. Luettavan typografian tunnetuimpia edustajia on Jan White, jonka mielestä taiton on oltava yhtenäistä, niin että sisältö saa puhua puolestaan ilman esteettisiä yllätyksiä (Berndal 1995, 100).
Mielestäni taiton on oltava ainakin jossain määrin leikkisä, jolloin saadaan vaihtelua ja kiinnostavuutta. Taiton ja typografian keinoin voidaan tekstimassaa muotoilla graafisen muodon omaaviksi elementeiksi. Kun tekstimassan muoto puhuu saman asian puolesta kuin itse tekstin sisältökin, voi viesti tulla helpommin ymmärretyksi.
Pitkälle vietynä ilmaiseva typografia tarkoittaisi, että lähes joka sivulla olisi oma muotonsa, jossa typografian keinoin houkuteltaisiin lukemaan (Berndal 1995, 104). Ilmaisevaa typografiaa olen käyttänyt etusivulla leikittelemällä reportaasin nimen typografialla. Myös kohtausten lopuissa olevat koneet ovat mielestäni ilmaisevaa typografiaa, vaikka tekstin sisältö ei välitykään pelkästään kuvallisin keinoin. Koneiden teksteihin liittyy myös liike ja äänet.
Tekstityypeiksi valitut Arial ja Arial Black ovat hyvin tavallisia. Koska tekstityypit ovat lukijoille ennestään tuttuja, keskittyy huomio tekstin sanomaan, eikä tekstityyppi häiritse sanoman välittymistä (Tahvonen 1998, 57). Valitut tekstityypit ovat päätteettömiä ja sopivat suorina ja kulmikkaina hyvin luomaan tehdasmaista tunnelmaa. Ne eivät myöskään ole hienostelevia, Arial Black on tekstityyppinä karkean oloinen ja selkeä.
Kohtauksissa on käytetty pääsääntöisesti valkoista 18–28 pisteen Arial Blackiä sen hyvän luettavuuden vuoksi, kun teksti sijoitetaan valokuvan päälle. Valkoinen väri viestii myös valoa, puhtautta ja keveyttä (Huovila & Pulkkinen & Taipale 1998, 34), joten sen voi ymmärtää lupaukseksi paremmasta tulevaisuudesta. Arial Blackiä on käytetty myös asiaosuuden otsikoissa. Leipäteksti on mustaa 13 pisteen Arialia.
Vaikka Arial on yleinen, ei ole mitään syytä karttaa sitä. Sitä ei myöskään ole suunniteltu erityisesti tietokoneen näytöllä käytettäväksi. Tämän huomaa siitä, että Arialin luettavuus kärsii jos sitä käyttää pienikokoisena. Uudet, nimenomaan tietokoneelle suunnitellut kirjasimet, kuten Verdana tai Trebuchet toimivat pienenä huomattavasti paremmin, koska ne ovat Arialia leveämpiä. En kuitenkaan käytä Arialia kovinkaan pienikokoisena, joten luettavuus ei Tehtaan kuolemassa ole huono. Enemmän ongelmia aiheutti taustalla olevan valokuvan ajoittainen vaaleus, jolloin valkoisen tekstin ja alla olevan valokuvan välinen kontrasti on riittämätön hyvää luettavuutta ajatellen.
Näyttötypografian luettavuutta voi parantaa kolmella keinolla (Hellmark 1998, 46-47):
Lisäksi lukemista ja silmäiltävyyttä voi edesauttaa lihavoimalla avainsanoja (Nielsen 1997). Näin olen tehnyt asiaosuuden teksteissä, joissa joidenkin kappaleiden alussa tai lopussa olevat avainsanat on lihavoitu, kursivoitu ja vielä merkitty leipätekstistä erottuvalla värillä. Anni Kämäräinen pohtii myös tekstin silmäiltävyydestä tutkielmassaan.
Koska reportaasi on koottu Macromedia Flash -ohjelmassa, joka käyttää vektorigrafiikkaa, pysyvät kirjainten kaaret eheinä. Vektorigrafiikka mahdollistaa myös minkä tahansa tekstityypin käytön, niin että se näkyy myös lukijan koneella, vaikka sitä ei siihen olisi asennettukaan. Tekstityypin kirjaimet sisältyvät Flash-tiedostoon. Ne tallennetaan siihen vain kertaalleen, joten tiedostokoko ei kasva kovinkaan paljon, vaikka tekstiä olisikin enemmän. Tämä edellyttää kuitenkin pitäytymistä yhdessä kirjasinleikkauksessa. Mahdolliset lihavoinnit ja kursivoinnit tallennetaan erikseen, joten ne lisäävät tiedostokokoa. Reportaasissa on osin tämän vuoksi päädytty kahteen tekstityyppiin, Arialiin ja Arial Blackiin, sekä niiden eri leikkauksiin.
Tehtaan kuoleman käyttöliittymässä olen myös vienyt pelkistämisen hyvin pitkälle. Kulmikkuudellaan se yhdistyy funktionaalisuuteen, tehokkuuden, teollisuuden ja koneiden muotoon (Metsämäki 1995, 50; ks. myös Honka 1998, 76). Käyttöliittymän voi tulkita vaikka tehtaan kytkinpöydäksi, josta hallitaan valvontakameroita. Sen voi myös tulkita kurkistusluukuksi tehtaan todellisuuteen, tai vanhat tehtaat syrjäyttäneeksi mikroprosessoriksi jonka sisältä löytyy mikroprosessorin tehtaissa olevat juuret.
Paksumman kehyksen nelikulmaiset ulokkeet ovat ikään kuin mikroprosessorin johtimia. Ne sojottavat joka suuntaan. Tehdas on ratkeamassa liitoksistaan kun eri tahot vetävät eri suuntiin, haluavat tehtaan eri tarkoituksiin. Jotkut haluavat purkaa sen, jotkut tarvitsevat sitä työtilakseen. Paksu kehys tekee sisällön hahmottamisesta helpompaa. Sillä on sama tehtävä kuin Bauhaus-typografiassa 1920- ja 1930-luvuilla käytetyillä pysty- ja vaakasuorilla paksuilla viivoilla, eli tehdä taitosta selkeämpää (Hollis 1994, 19).
Ohut ulompi kehys lisää jännitettä käyttöliittymän muiden osien välillä. Ulompi kehys on muihin graafisiin elementteihin verrattuna määräävässä asemaassa, sillä kaikki muu on sen sisällä. Kehys pitää eri suuntiin pyrkivät voimat koossa ja luo jännitettä erityisesti paksumman kehyksen nelikulmaisten ulokkeiden kohdalle ja ulokkeiden välille syntyvien diagonaalien kohdalle. Jännite vetää puoleensa myös katsojan huomion (Garrett 1967, 122).
Käyttöliittymä kehittyi koko reportaasin tekoprosessin ajan, mutta värimaailmaltaan se pysyi samana, musta hallitsevana värinä. Ensimmäinen versio perustui ruudun jakamiseen yhdeksään osaan, joissa jokaisessa voitaisiin tarvittaessa näyttää eri kuvaa. Yksi kuva olisi myös voinut olla taustakuvana ja pienempi kuva sen päällä. Haimme ratkaisulla televisiossa 70-luvulla käytettyä graafista tyyliä. Inspiraatiota saimme Miramax Film Corp.:n 54-elokuvan sivustolta <http://www.miramax.com/54/>. Ratkaisu ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, koska se oli liian levoton. Se ei myöskään ollut tarpeeksi tehdasmainen.
Käyttöliittymän seuraava versio oli jo lähempänä nykyistä mallia. Siinä oli epäsäännöllinen musta reuna, jolla hain tehdasmaista tunnelmaa. Navigointi-painikkeet sijoitin oikeaan alakulmaan, joka oli pyöristetty. En ollut tyytyväinen tähänkään versioon. Navigointi muistutti liikaa television kanavapainikkeita. Halusin tehdasmaisuutta. Ratkaisu oli nykyinen mutterin muodosta lähtenyt ulkoasu.
Kuva 10. Ensimmäinen ehdotus
käyttöliittymäksi. Esikuvana oli 70-luvun televisiotyyli. Kuva:
Nicklas Koski.
Kuva 11. Toinen versio käyttöliittymästä
oli jo lähempänä lopullista mallia.
Halusin pitää navigoinnin mahdollisimman yksinkertaisena. Teoksessa on vain kuusi painiketta, jotka ovat aina näkyvissä. Niitä käyttämällä pääsee suoraan katsomaan haluamaansa kohtausta. Katsojan ei tarvitse käydä erillisellä navigointisivulla, josta pääsisi eteenpäin muihin kohtauksiin.
Multimediasuunnittelijat Ray Kristof ja Amy Satran (1995, 42) luettelevat hyvän navigoinnin kriteerejä seuraavanlaisesti:
Alitasoja käytin vain asiaosuudessa, jonka navigointi eroaa reportaasin muista osista. Sillä on oma etusivunsa, jonne on koottu linkit osaston eri teksteihin. Asiaosuus koostuu useasta eri tekstistä ja etusivusta olisi tullut sekava jos jokaiseen olisi heti ollut linkki. Siksi ryhmittelin tekstit yhteisten otsikoiden alle ja sain tällä tavalla linkkien määrää vähennettyä. Tarjoamalla käyttäjälle vain muutamia vaihtoehtoja, voin helpottaa lukukokemusta. Silloin huomio kiinnittyy asiaan, eikä navigoimiseen ja valintojen tekemiseen tarvitse kuluttaa aikaa.
Kohtausten välisessä navigoinnissa en halunnut käyttää ikoneita, vaan selkeitä tekstipainikkeita. Vain asiaosuuden painike on pallon muotoinen ikoni. Ympyrä on vanha jatkuvuuden symboli, (Honka 1998, 76; ks. myös Metsämäki 1995) mutta osa koekatsojista koki sen kuitenkin epäselväksi ja siksi sen yhteyteen lisättiin teksti ”Lue” ja nuoli, joka osoittaa palloon. Teksti ja nuoli näkyy vain silloin kun siirrytään kohtauksesta toiseen. Tässä on ehkä osittain hätäratkaisun makua. En kuitenkaan halunnut siirtää painiketta muitten navigointipainikkeiden riviin, koska sen takaa löytyy erityylistä sisältöä kuin elämysosuuden kohtauksista. Navigointinappuloiden rivistä olisi myös tullut mielestäni liian leveä ja eksymisen mahdollisuus olisi kasvanut. Nykyiset viisi painiketta ovat vielä selkeästi hahmoteltavissa. Jos painikkeita on liikaa, vaikeutuu navigoiminen. Usein suositellaan viiden tai korkeintaan seitsemän painikkeen käyttöä (Lynch & Horton 1997). Ruotsalaisen intranetin käytöstä tehdyn tutkimuksen mukaan navigointi vaikeutuu huomattavasti jos painikkeita on paljon (Ödman 1999, 34).
Navigointipainikkeiden sijoittelussa ryhmittely on hyvä keino erottaa eri tyyppiset painikkeet toisistaan. Kun painikkeet on sijoitettu lähekkäin, muodostavat ne ryhmän ja ne on helpompi hahmottaa yhteen kuuluviksi. Myös painikkeiden samanmuotoisuus vahvistaa yhteenkuuluvuutta (Metsämäki 1995, 23).
Verkkoreportaasin valokuvien ottaminen oli ongelmallista. Emme saaneet projektiin mukaan ammattivalokuvaajaa, vaan Anni Kämäräinen ja minä kuvasimme. Meille valokuvaus on enemmänkin harrastus kuin ammatti. Kuvissamme näkyy tyhjyyden, hiljaisuuden estetiikka. Henkilöitä kuvissa on vähän. Iso osa kuvista kuvaa tyhjää tilaa, jossa ei tapahdu mitään. Tapahtumattomuus yhdistettynä teksteihin luo epätodellisen runollisen tilan, jonka tasapaino saattaisi järkkyä, jos kuvassa alkaisi tapahtua jotain. Koko reportaasi on rakennettu tälle pysäytetyn ajan idealle. Aika on tässä ja nyt. Se ei etene, korkeintaan saamme takautumia menneisyydestä videokuvan välityksellä. Nekin kuvat joissa tapahtuu jotain, kuten Halli-kohtauksen tanssikuvat ja Huone-kohtauksen bändikuvat ovat slow-motionia, hidastettua liikettä.
Kaikki kuvat on käsitelty Adobe Photoshop 5:ssä. jonka jälkeen ne on optimoitu. Isot kuvat painavat pakkaamattomina JPEG-muodossa yli 500 kilotavua kukin. Kun ne on optimoitu sekä Macromedia Fireworks 2:ssa, että Flashissä on kuvainformaatiosta jäljellä enää yksi tai kaksi prosenttia ja tiedostokoko on pudonnut siedettäväksi 10–15 kilotavuksi. Olen noudattanut seuraavaa menetelmää:
Osin läpinäkyvät kuvat olen tuonut Flashiin PNG-muodossa läpinäkyvällä alpha-kanavalla.
Videoleikkeet on leikattu Avid MediaComposerissa, jonka jälkeen ne on tallennettu kuvasarjana. Kuvasarjan yksittäiset kuvat tuotiin Flashiin, jolloin vältettiin QuickTime- tai RealPlayer-selainlaajennuksen käyttö. Käyttämällä ainoastaan Flash-selainlaajennusta teemme reportaasin katsomisen helpommaksi, koska lukijan on asennettava vain yksi ohjelma.
Reportaasin pääväreinä ovat taustavärinä hallitseva ruskea, käyttöliittymän musta ja tekstisisällön valkoinen. Apuvärinä käytetään myös harmaata. Värejä ei kannata käyttää liikaa, koska silloin teoksesta tulee vain sekava. Kaksi tai kolme väriä on jo tarpeeksi ja yhden väreistä pitäisi olla muita hallitsevampi (Brusila 1998, 52-53).
Sivujen ruskea taustaväri viittaa maahan ja maaperään. Tehtaita ollaan purkamassa ja maaksi ne jälleen muuttuvat. Väri viittaa myös tehtaan likaan, tiiliseiniin ja kahvitaukojen maitokahviin. Väri on neutraali ja rauhallinen suurena massana. Rauhallinen väri sopii hyvin tehtaiden nykyiseen pysähtyneisyyteen.
Elämysosuudessa tekstin valkoinen väri viestii valoa, puhtautta ja keveyttä (Huovila & Pulkkinen & Taipale 1998, 34), joten sen voi ymmärtää lupaukseksi paremmasta tulevaisuudesta. Vastakohtana on kehyksen musta väri, joka liittyy pimeyteen, raskauteen, dramaattisuuteen ja suruun (emt., 35).
Useimmissa reportaasin kuvissa on reportaasin kiinteästä ruskeasta taustaväristä huomattavasti poikkeava värimassa. Syntyvä kontrasti kuvan ja taustan välillä ohjaa katseen valokuvaan. Sivun sisältö on keskellä selainikkunaa ja ympärillä on runsaasti tyhjää tilaa. Tämä lisää sisällön huomioarvoa.
Anja Hatva (1998, 89) on määritellyt yhdeksän tapaa kiinnittää katse haluttuun kohtaan:
Liike näkökentässä
vetää huomion puoleensa, varsinkin kun
muu pysyy paikallaan.
Värien käytössä ilmeni testausvaiheessa ongelmia, sillä värit eivät toistuneet halutulla tavalla kun näytön värimäärää pudotettiin. Tavoitteena oli, että reportaasi toimisi jos näytössä on käytössä vähintään tuhannet värit (High Color, 16-bit). Tuhansilla väreillä valokuvat toistuvat vielä hyvin. Ongelmaksi tuli kuitenkin sivun ruskea taustaväri, joka ei toistunut samansävyisenä HTML-koodissa ja Flash-teoksessa. Korkeammilla värimäärillä ongelmaa ei ollut. Ongelma esiintyi ainoastaan Windows PC:llä, Macintoshissa en ongelmaa havainnut.
Ratkaisin ongelman kasvattamalla HTML -sivun ja Flash-teoksen välistä sävyeroa ja lisäämällä ohuen tummanruskean kehyksen reportaasin ympärille. Kehys ja reportaasin vaaleampi taustasävy tuovat sivulle kolmiulotteisuutta. Ne nostavat reportaasin sivun taustasta ja erottavat teoksen julkaistaessa sivulle mahdollisesti tulevasta muusta sisällöstä.
Myös reportaasin Flash-tiedostojen upottaminen tavalliseen HTML -sivuun osoittautui odotettua vaikeammaksi. Halusin tehdä teoksen katsomisesta mahdollisimman helppoa. Jos katsojalla ei ole selaimessan tarvittavaa Flash-laajennusta ei hän voi katsoa reportaasia. Alle 200 kilotavua painava laajennus on haettava verkosta ja asennettava koneelle.
Windowsin Internet Explorer 4 ja 5 käyttävät ActiveX-komponentteja Flash-tiedostojen katsomiseen. Jos tarvittavia komponetteja ei ole, selain kysyy haluaako käyttäjä asentaa ne. Kun kysymykseen vastataan kyllä komponentit asentuvat automaattisesti ja Flash-teos käynnistyy. Kiinteän Internet-yhteyden kautta tämä kaikki tapahtuu parissa sekunnissa. Ongelmia tulee jos käyttäjän käyttöjärjestelmä on Windows NT, eikä hänellä ole oikeuksia asentaa siihen ohjelmia. Silloin ei Flash-teoksen katsominen onnistu, vaan ruutu voi täyttyä virheilmoituksista.
Ongelmia on myös Windowsin Internet Explorer 3:n kanssa. Se asentaa tarvittavat ActiveX-komponentit vain jos aktiivisen sisällön suojaustaso on muutettu normaaliksi. Tätä asetusta harva osaa muuttaa.
Myös Macintoshissa Internet Explorer 4 ja 4.5 ovat ongelmallisia. Selaimelta ei voi mitään skriptikieltä (JavaScript, VBscript) käyttämällä tarkistaa onko Flash-apuohjelma asennettu vai ei ja siksi katsojalle ei voi automaattisesti antaa tarvittavia ohjeita.
Flash-laajennuksen hakeminen ja asentaminen on sinänsä vaivatonta, mutta moni verkon käyttäjä karttaa kuitenkin uusien ohjelmien asentamista. Flash-teoksen katsominen saattaa tyssähtää jo tähän.
Kun verkkoreportaasin ensimmäinen versio oli valmistunut helmikuussa 1999, kokeiltiin teoksen käytettävyyttä pienen testiryhmän avulla.
Käytettävyydellä tarkoitetaan yleensä sitä, miten hyvin jonkin järjestelmän toimintoja voidaan käyttää haluttuun tarkoitukseen (Mielonen & Hintikka 1998, 9).
Testiryhmään kuului kaksitoista eri taustat omaavaa henkilöä. Nuorin oli 20-vuotias opiskelija ja vanhin 52-vuotias laborantti. Henkilöt vastasivat verkossa tehtyyn kyselyyn <http://www.nicklaskoski.com/gradu/ kysely/>, jossa oli kahdeksan kysymystä. Kysyimme muun muassa navigoinnista, luettavuudesta, äänistä ja tunteista, jotka teos mahdollisesti katsojassa herätti.
Saadun palautteen pohjalta reportaasiin tehtiin useita muutoksia. Perusrakenteeseen ei kuitenkaan koskettu, vaan muutokset tulivat lähinnä sisältöön ja sisällön taittoon.
Huone-kohtaus rakennettiin lähes kokonaan uudestaan, koska ensimmäinen versio ei toiminut. Se antoi liian synkän kuvan kohtauksessa esiintyvästä bändistä. Vaikutti siltä, kuin bändi olisi jo toivonsa ja elämänilonsa menettänyt, kun se todellisuudessa on hyvin positiivisissa tunnelmissa. Katsojat valittivat myös kohtauksessa olevan koneen tekstien vaikeaa luettavuutta. Kone toimi niin, että ruudun yli kulki samanaikaisesti eri suuntiin yhdeksän eri lausetta. Kokonaiset lauseet eivät näkyneet kerralla, joten katsojan oli odotettava sanojen ilmestymistä ruudulle. Odottaessa lauseen alkuosa kuitenkin jo ehti unohtua, eikä lukemisesta tullut mitään. Rakensin Anni Kämäräisen kanssa koneen tilalle uuden, jossa on vain muutama sana joihin on yhdistetty puhetta. Se on huomattavasti helppokäyttöisempi.
Joiltakin katsojilta vei aikaa huomata, että kohtauksien lopuissa on kone jota voi käyttää liikuttamalla hiirtä. Asian huomattuaan he kuitenkin pystyivät helposti käyttämään koneita. Kaikki eivät myöskään löytäneet asiaosuuteen vievää pyöreää painiketta. Tämän korjasin lisäämällä painikkeen yhteyteen ”Lue”-tekstin.
”Meni aina hetki ennen kuin tajusi, että kuvassa oli jotain mihin piti 'koskea'. Itse tehtaan alueissa oli helppo liikkua. Kertomusosaan pääseminen oli vähän hämäävä.”, mies, 24.
”Aluksi oli vaikeaa, mutta sit kun tajusin, että hiiren avulla löydän lisää asioita. Sen jälkeen oli helppoa.”, nainen, 35.
”Pomppivat tekstit, levottomia. Varsinainen tekstiosuus (se, mikä on valkoisen nappulan takana) toimii hemmetin komeasti. Hurja tietopaketti, tunnetta mukana.”, mies, 37.
”Nappuloiden löytäminen oli vähän vaikeata, joten kokonaisuus löytyi vasta muutaman katselukerran jälkeen.”, nainen, 48.
Vastausten perusteella näyttää siltä, että varttuneemmat katsojat pitivät reportaasista, sen kerronnasta ja pelkistetystä ulkoasusta. Sisältöä he kuitenkin pitivät jopa liiankin levottomana. Nuoremmat puolestaan kaipasivat räväkämpää otetta.
”Odotin alussa jotain todella sävähdyttävää koska äänet olivat hienot ja seikkaperäiset”, mies, 20.
”Kaipasin enemmän actionia! Aiheena kun on 'kuolema'!”, mies, 24.
Kysymykseen ”Osasitko liikkua teoksessa helposti?” kahdeksan vastasi kyllä ja neljä ei. Ne jotka vastasivat ei, viittasivat yleensä kohtausten lopuissa oleviin koneisiin, joiden käyttö ei heti avautunut, varsinkaan jos kyseessä oli kokematon Internetin käyttäjä. Kohtausten välillä navigoinnissa harvalla oli ongelmia.
Seuraavana Osa 2: Loppusanat
| Nicklas Koski Ylös Etusivu | |
© 1999 Anni Kämäräinen & Nicklas Koski • Verkkoreportaasin
synty
Pävitetty 1.10.1999 • www.nicklaskoski.com/gradu