| Nicklas Koski Etusivu | |
Seuraavassa esittelen lyhyesti viisi suomalaista verkkoreportaasia, jotka edustavat eri tyylisuuntia, taittoratkaisuja tai kerrontaa. Olen itse ollut mukana tekemässä kahta työtä, 150 000 mk/kg ja Berlin S+U. HS:n Verkkoliite on tehnyt muut kolme reportaasia, Piikki lihassa, Urbaani reaktori ja Deadline. Kaikki paitsi Berlin S+U on myös julkaistu HS:n Verkkoliitteessä. Esittelyjen aluksi luettelen kunkin reportaasin ominaispiirteitä, kuten taittotyylin, rakenteen ja kuvan-käytön. Tehtaan kuolemaa ja sen työprosessia käsittelen kappaleessa 4.
Kuva
1. Verkkoreportaasi 150 000 mk/kg simuloi televisiota.
Kuva: Ari-Matti Ruuska.
|
Tulosta OSA
1:
OSA 2: LIITTEITÄ Tarvitset Acrobat Readerin |
Keväällä 1998 tein ensimmäisen verkkoreportaasini yhdessä muiden elektronisen kuvajournalismin opiskelijoiden kanssa. Reportaasi sai nimekseen 150 000 mk/kg <http://www.nicklaskoski.com/leikkaus/>. Se kuvaa kauneusleikkauksen kulkua, tai oikeastaan rasvaimua. Ari-Matti Ruuska oli valokuvaajana, käsikirjoituksen tekivät Heini Kettunen ja Suvi Vesalainen, videon ja äänet nauhoitti Suvi Vesalainen ja minä toimin tuottajana ja reportaasin kokoajana.
Reportaasin idea saatiin tuohon aikaan menossa olleesta kampanjasta, Miljoonan kilon keikasta, jonka tarkoituksena oli saada ylipainoiset suomalaiset laihtumaan. En tiedä onnistuiko tämä, mutta ainakin osa kansalaisista otti kampanjan tosissaan. Tulin mukaan reportaasin tekoon myöhäisessä vaiheessa, kun kuvat oli otettu, teksti kirjoitettu ja materiaali kasassa. Osakseni tuli hankala tehtävä koota kaikki verkossa toimivaksi paketiksi. Hankalaa oli se, että alunperin ei ollut minkäänlaista toimintasuunnitelmaa, käsikirjoitusta tai storyboardia. Ne tehtiin vasta jälkikäteen, vähän ennen jutun kokoamista. Teksti oli kirjoitettu sanomalehtimuotoon. Se oli pitkä ja kuvaili tarkasti tapahtuvia asioita, ikään kuin niitä ei kuvissa näkisi. Ensimmäiseksi tehtäväksi tuli siis tekstin karsiminen murto-osaan alkuperäisestä.
Sovitin materiaalin verkkoreportaasiin, jossa kuva oli hallitsevassa asemassa. Keksin käyttää hyväkseni televisiomaista taittoa yhdistettynä sarjakuvaan. Haastateltavien repliikit laitoin puhekuplien sisään. Kuplia napsauttamalla lukija pääsisi eteenpäin. Asiatekstit laitoin kuvan alalaitaan samalla tavalla kuin televisiossa tekstitetään ulkomaisia ohjelmia. Televisiomaisuus sopi todella hyvin leikkausaiheeseen.
Kokoaminen ei helpottunut, vaikka löysin reportaasille sopivan muodon. Äänissä oli ongelmia. Reportaasia ei tehty ääniä silmälläpitäen, vaan ne tulivat sivutuotteena videota kuvatessa. Siksi äänenlaatu oli huono. Sain kuitenkin eristettyä äänitiedostosta sopivan pätkän piipittävää ääntä leikkaussalista. Ääni sopi hyvin reportaasin tunnelmaan.
Reportaasiin kuulunut videopätkä leikkauksesta karsittiin julkaisuvaiheessa pois. Video painoi reportaasin muihin osiin verrattuna suhteettoman paljon, yli kolme megatavua, ja se 'kaatoi' myös joidenkin katsojien koneita. Koska meillä ei ollut tarvittavia ohjelmia hyvälaatuisen videokuvan tuottamiseksi verkkoon, jäi myös videokuvan laatuun parantamisen varaa. Emme kyenneet pakkaamaan sitä tarpeeksi tehokkaasti, jotta se olisi sopinut verkon yli katsottavaksi. Videon käytöstä ja tiedostokoosta kirjoitan luvussa 4.5.
Kuva 2. Verkkoreportaasia mainostettiin
kolmen päivän ajan Helsingin Sanomissa. HS 17.8.1998
150 000 mk/kg julkaistiin HS:n Verkkoliitteessä elokuussa 1998. Se oli heidän ensimmäisiä varsinaisia verkkoreportaasejaan. Kun reportaasi julkaistiin, ajettiin Helsingin Sanomissa kolmen päivän ajan isoja nelivärimainoksia jotka kehottivat lukijoita katsomaan jutun. Mainonta lisäsi huomattavasti lukijamääriä ja Verkkoliitteestä saamieni tietojen mukaan lehteen rekisteröityi julkaisemisen jälkeisinä päivinä enemmän lukijoita kuin koskaan aikaisemmin.
Kuva 3. Piikki lihassa käyttää
puhekuplia navigoinnissaan. Kuva: HS/Verkkoliite - Tiina Karjalainen.
Piikki lihassa
<http://www.helsinginsanomat.fi/klik/tatuointi99/>
kertoo erään tatuoinnin tarinan. Se on HS:n Verkkoliitteen
verkkoreportaasi, joka noudattaa täysin 150 000 mk/kg:n tyyliä.
Se on valokuvasarjakuvaa, jossa on käytetty puhekuplia. Niitä napsauttamalla
pääsee eteenpäin. Sivun alalaidassa on tekstinä yleistä
tietoa tatuoinneista.
Piikki lihassa on rakenteeltaan täysin lineaarinen. Siinä
on mahdollista palata taaksepäin vasta aivan tarinan lopussa. Reportaasiin
liittyvä taustatieto on myös sijoitettu tarinan loppuun. Tieto-osio
avautuu uuteen ikkunaan, joka on irrallinen itse reportaasista. Myös itse
reportaasi avautuu uuteen ikkunaan Verkkoliitteen tavanomaisesta sisällöstä
poiketen. Uusien ikkunoiden avaaminen ei kuitenkaan mielestäni ole kovinkaan
lukijaystävällistä. Lukijan näyttö saattaa äkkiä
täyttyä lukemattomista turhista ikkunoista. Reportaasissa Piikki
lihassa kaikki tieto olisi aivan hyvin voitu yhdistää samaan ikkunaan.
Kuva 4. Berlin S+U on kuvattu
neljällä berliiniläisellä kaupunkijuna-asemalla.
Kuva: Nicklas Koski.
Kuvateoksen Berlin S+U <http://www.nicklaskoski.com/berlin/> tein keväällä 1998 EKJ:n opintomatkalla Berliiniin. Ideana oli kuvata näkymiä eri ilmansuuntiin metro- ja kaupunkijuna-asemilta katsottuna. Kuvasin neljällä asemalla itäisessä ja läntisessä Berliinissä.
Kun aloitin kuvateoksen kokoamisen, halusin kokeilla juuri markkinoille tulleen Macromedia Flash 3 -ohjelman uusia ominaisuuksia, joten lähtökohtani oli tekninen. Pääsin kuvien esitystavassa lähelle diaesityksen muotoa, jossa kuvat vaihtuvat hiljakseen häivytyksen kautta. Käsittelin teoksen kuvia rankasti. Halusin tehdä niistä enemmän piirretyn grafiikan näköisiä kuin tavallisia valokuvia.
Teokseen olisi sopinut myös äänet junista, mutta minulla ei ollut tarvittavaa kalustoa mukanani Berliinissä. Olisin halunnut käyttää autenttisia ääniä. Korvasin äänet kuviin sopivilla teksteillä, jolloin teoksesta tuli myös kevyempi. Tein teoksen saksan kielellä. Käytin niin yksinkertaista kieltä, että myös saksaa taitamattomat saattavat ymmärtää viestin.
Katsoja voi navigoida multilineaarisessa teoksessa miten haluaa. Hän voi palata jo katsomaansa osioon tai jatkaa toisiin osioihin. Navigointi on jaettu kahtia. Oikeassa ylälaidassa on kompassi, josta voi vaihtaa näkemänsä ilmansuunnan. Vasemmassa alalaidassa on kartta, johon on merkitty asemia joilla voi käydä.
Yllätyin saamastani
palautteesta julkaistuani jutun verkossa. Berliinistä erään
multimediatoimiston graafikko otti yhteyttä. Hän kysyi olinko tehnyt
teoksen Berliinin paikallisjunayhtiö BVG:lle. Suomesta verkkogalleria
Henkevä Silakan <http://www.webgalleria.net/>
ylläpitäjä Päivi Hintsikka otti yhteyttä ja
kysyi haluaisinko pitää joskus näyttelyn. Tämä oli
vielä yllättävämpää, sillä olin tähän
saakka pitänyt itseäni lähinnä journalistina, en taiteilijana.
Ehdotus avasi silmäni ja nyt olen sitä mieltä, että verkkoteoksissa
on tärkeää sekoittaa journalismia ja taidetta.
 |
| Kuva 5. Urbaani reaktori on hyvin tekstilähtöinen verkkoreportaasi. |
Helsingin Vuosaareen suunniteltiin
1960-luvun lopulla suurta ydinvoimalaa ja kaupungin asutuskeskusten lähettyville
kaavailtiin pieniä ydinlämpölaitoksia. Tästä kertoo
HS:n Verkkoliitteen tekemä verkkoreportaasi Urbaani reaktori
<http://www.helsinginsanomat.fi/klik/
urbaanireaktori99/>.
Reportaasi on rakenteeltaan verkkomainen. Se koostuu viidestä sivusta,
joiden välillä voi navigoida haluamassaan järjestyksessä,
joskin sivujen numerointi ohjaa lukijaa voimakkaasti.
Ulkoasu on Verkkoliitteen
tyylistä poikkeava, sillä tavalliseen käyttöliittymään
kuuluva navigointi ja grafiikka puuttuu kokonaan. Reportaasi on kuitenkin taitettu
perinteisen sanomalehtitaiton mukaan, jossa teksti on hallitsevassa asemassa.
Animaatioita on käytetty tavallisten kuvien tapaan sivuun upotettuna. Animaatioissa
ei ole vuorovaikutteisuutta. Reportaasiin kuuluu myös äänileikkeitä,
jotka avautuvat uuteen ikkunaan. On outoa, ettei ääniä ole yhdistetty
itse reportaasiin, sillä nyt ne jäävät irrallisiksi.
Reportaasin lopussa lukijalta kysytään, mihin Helsingissä Suomen
viides ydinvoimala pitäisi rakentaa. Vastaukset näkyvät jatkuvasti
päivittyvässä kartassa.
 |
| Kuva 6. Deadlinen viehätys perustuu sen pitkälle vietyyn vuorovaikutteisuuteen. |
Yksi vaikuttavimpia HS:n
Verkkoliitteen tekemiä verkkoreportaaseja on syksyllä 1998 valmistunut
Deadline <http://www.helsinginsanomat.fi/
klik/deadline98/>. Se laskee lukijan tarkan kuolinajan tämän
antamien tietojen perusteella. Vaikuttavan siitä tekee vahva aihe ja
pitkälle viety vuorovaikutteisuus. Reportaasi perustuu tietokantaohjelmointiin
ja runsaan tilastotiedon käyttöön.
Reportaasin alussa kysytään lukijan ikää ja muita demografisia
tietoja. Näiden perusteella lasketaan hänen keskimääräinen
elinikänsä. Katsoja voi yrittää pidentää odotettavissa
olevaa elinikäänsä jatkokysymyksiin vastaamalla. Reportaasin
lopussa lasketaan katsojalle uusi kuolinaika.
Katsojan tukena on suojelusenkeli, jonka vinkit auttavat pidentämään
elinikää. Vastapainona ovat pikkupirun merkinnät, jotka kumoavat
terveysintoilijoiden kaikki väitteet. Näin saadaan reportaasiin ainakin
silmänlumeeksi jonkinlainen journalistinen tasapaino. Molempia ”osapuolia”
on kuultu.
Rakenteeltaan Deadline on täysin lineaarinen. Reportaasissa
ei ole tarkoitus palata taaksepäin. Seuraavalle sivulle pääsee
napsauttamalla erillistä painiketta kun on vastannut kysymyksiin.
Deadline noudattaa perinteistä sanomalehtitaittoa, jossa teksti
on etusijalla muihin mediaelementteihin verrattuna. Reportaasi on täysin
sulautettu Verkkoliitteen normaaliin ulkoasuun, se ei riko sitä
mitenkään. Ainoa asia mikä erottaa reportaasin tavallisesta artikkelista
on sivujen vasemmassa laidassa oleva musta palkki, joka värillään
liittää sivut aiheeseen, kuolemaan.
Deadlinessa ei ole ääniä tai liikkuvaa kuvaa. Se nojautuu täysin kysymyksiin vastaamisen ja tietokannan antaman palautteen muodostamaan vuorovaikutuksen hurmaan. Vaikutus on jo aiheenkin johdosta voimakas.
Seuraavana Osa 2: Tehtaan kuolema syntyy
| Nicklas Koski Ylös Etusivu | |
© 1999 Anni Kämäräinen & Nicklas Koski • Verkkoreportaasin
synty
Pävitetty 1.10.1999 • www.nicklaskoski.com/gradu