Nicklas Koski    Etusivu

1 Johdanto

Suomalaisissa verkkojulkaisuissa ei juurikaan ole verkon ehdoilla tehtyjä reportaaseja. Sisältö koostuu useimmiten pelkästä uutistekstistä ja jos reportaaseja on, niin ne on lapioitu emolehdestä sellaisenaan verkkoon. Varsinkin lehtitalojen sivustoilla emolehden tekstit on siirretty suoraan verkkoon muokkaamatta niitä mitenkään. Tutkija Ari Heinonen kutsuukin verkkolehtien sisältöä ”lapiolehdeksi”, joka tarkoittaa juuri verkkojulkaisua johon sellaisenaan tai vähän editoituna siirretään alunperin paperilehteen tehtyjä juttuja. (Heinonen 1997, 25)

WWW-suunnittelija Andrew De Vigal (1998) jakaa verkkoon tehdyn sisällön viiteen luokkaan, riippuen siitä miten hyvin verkon ominaisuuksia on käytetty hyväksi

1. Verkkoon ”lapioiduissa” lehdissä (shovelware) emolehden sisältö on siirretty verkkoon sellaisenaan.
2. ”Lapioidun” lehden paranneltuun versioon (glamorized shovelware) on lisätty kuvia ja tekstiin liittyviä linkkejä.
3. Kerroksellisissa tarinoissa (layering of stories) lukija voi linkkien avulla valita missä järjestyksessä tarinan lukee.
4. Kookoomateoksissa ja sarjoissa (packages and series) on käytetty multimediaa.
5. Vuorovaikutteisiin tarinoihin (interactive story) lukija voi itse osallistua tekemällä valintoja jotka vaikuttavat tarinaan ja sen kulkuun.

Kun lopputyöryhmämme (Heini Kettunen, Nicklas Koski, Anni Kämäräinen, Suvi Vesalainen) aloitti verkkoreportaasi Tehtaan kuoleman tekemisen oli selvää ettemme tekisi siitä lapiolehden kaltaista. Halusimme tehdä reportaasin, joka De Vigalin jaottelussa sijoittuu viidenteen ryhmään, eli vuorovaikutteisiin tarinoihin. Halusimme tehdä reportaasin verkon mahdollisuuksia hyödyntäen. Tällaista Suomessa tekee tällä hetkellä oikeastaan vain Helsingin Sanomien (HS) Verkkoliite. Se on vuodesta 1998 julkaissut kerran kuukaudessa verkkoteoksia, joita he kutsuvat webortaaseiksi. Mukaan on tulossa myös Telia InfoMedia Interactiven Sirkus.com -verkkopalvelu, joka on käynnistämässä verkkoteoksia sisältävän palvelun. Muilla suomalaisilla julkaisijoilla ei ole yhtä kunnianhimoisia hankkeita. Syynä on varmaan osittain verkkoteosten tekemisen kalleus. Verkkoteokset vaativat usein suuren tuotantoryhmän, kuten televisio-ohjelmia tehdessä.

Sisällöntuotantokustannuksia voidaan kylläkin pienentää jos käytetään hyväksi muihin medioihin tuotettavaa materiaalia. Esimerkiksi tv-dokumenttia kuvatessa voidaan sen rinnalla tuottaa materiaalia myös verkkoreportaasiin, vaikkakin se vaatii oman tuotantoryhmänsä (ks. Vanhanen 1999, 17). Tätä on tehnyt esimerkiksi Wizbang Productions tehdessään Neloselle Loistavat jerkun pojat -tv-sarjaan liittyvää verkkosarjaa. Verkossa olevat kohtaukset kuvattiin samoissa lavasteissa kuin tv-sarjan kohtaukset (Wizbang 1999).

Verkkoreportaasin muoto riippuu kovasti tekijöiden taustasta ja päämääristä. Verkkoteosten tekijöillä on usein tausta muissa medioissa. Niiden ilmaisukeinot siirtyvät joko huomaamatta tai tietoisesti myös verkkomediaan. Tv-kuvaaja tekee videota verkkoon ja ajattelee lineaarisesti. Valokuvaaja tekee yksittäisiä valokuvateoksia, joista ei aina ole helppoa koota runsaasti kuvitettua multimediateosta rikkomatta yksittäisen valokuvateoksen harmoniaa. Itselläni on tausta sanomalehden taittajana. Siksi näen verkon sisällön sivuina vaikka tarina olisi lineaarinen. Minun on vaikea hahmottaa sitä televisiomaisena aikajatkumona, jossa kaikki liittyy saumattomasti yhteen.

Tehtaan kuolemassa tehtäväni oli koota reportaasi. Tämän näen lehden taittamista vastaavana tehtävänä. Lehdessä taittaminen tarkoittaa aineistojen yhteenkokoamista valmiiksi sivuiksi. Minua voinee siis kutsua taittajaksi myös verkkoreportaaseista puhuttaessa.

HS:n Verkkoliite käyttää kuitenkin koodikko-ilmaisua verkkoteosten taittajasta. Sitä perustellaan graafikon ja HTML-koodaajan roolien sekoittumisella. Työtäni voisi kutsua myös leikkaamiseksi tai editoimiseksi televisiomaailman perinteitä noudattaen. Lisäksi verkkoteoksen kokoamista voi kutsua ohjelmoinniksi viitaten tietokoneohjelmien tekemiseen.

Eri ilmaisujen sekamelska johtuu siitä, että verkkojulkaisujen tekijät yleensä tekevät monenlaista työtä. Jos sisältö on tuotettava halvalla, tarvitaan renessanssiajan monitaituria, joka osaa vähän kaikkea (Numminen 1998). Hän tuottaa materiaalin, taittaa, pakkaa ja koodaa sen. Jos on käytössä on isommat resurssit, kootaan suurempi ryhmä jossa jokainen keskittyy ydinosaamiseensa. Välillä on kaikentyyppisiä tuotantoryhmiä. Kuulun näihin renessanssiajan moniosaajiin, sillä toimin tuottajana, taittajana, kuvaajana ja koodaajana. Koen kuitenkin olevani lähinnä taittaja.

Tässä tutkielmassa tarkastelen eri tapoja tuoda reportaasin sisältöjä verkkoon. Käsittelen pääasiassa Tehtaan kuolema -verkkoreportaasia, mutta analysoin myös muita suomalaisia sekä omia reportaaseja. Erityisesti puhun verkkoreportaasin visuaalisuudesta ja siihen liittyvistä asioista kuten taitosta ja typografiasta. Käytän käsitteitä tv-taitto ja lehtitaitto ja annan niille sisällön analysoimalla esimerkkisivustoja. Käsittelen lisäksi Tehtaan kuoleman tekemiseen liittyviä teknisiä ongelmia.

Kirjoittaessani tarinan kerronnasta, lineaarisuudesta ja multi-lineaarisuudesta, katson näitä lähinnä navigoinnin kannalta. Anni Kämäräinen kirjoittaa asiasta tekstin ja lukemisen näkökulmasta. Tältä osin tutkielmamme ovat osittain päällekkäisiä. Mielestäni on kuitenkin tärkeää käsitellä kerrontaan ja juoneen liittyviä ongelmia myös tässä yhteydessä. Ne liittyvät oleellisesti navigointiin ja ne ovat osaltaan vaikuttaneet Tehtaan kuoleman taittoon.

Kun aloitimme verkkoreportaasin teon, meillä oli lähtökohtana aiemmin tekemäni verkkoreportaasit 150 000 mk/kg, sekä Berlin S+U. Halusimme jatkaa näiden muotokielen kehittämistä ja löytää paremman tavan kertoa tarina verkossa.

Multimediasisällön tekeminen verkkoon jää usein puolitiehen. Eri medioita ei aina yhdistetä niin, että ne muodostaisivat yhtenäisen tuotteen. Video- ja äänitiedostot jäävät irrallisiksi elementeiksi. Ne liitetään usein tekstin yhteyteen pelkkinä linkkeinä, joita napsauttamalla video tai ääni avautuu uuteen ikkunaan. Tätä ratkaisua on käyttänyt muun muassa HS:n Verkkoliite verkkoreportaasissaan Urbaani reaktori, joka kertoo ydinreaktorin sijoittamisesta Helsinkiin. Reportaasiin on linkein liitetty äänileikkeitä vanhoista radio-ohjelmista. Tämä ei mielestäni ole hyvä ratkaisu, sillä reportaasin teksti ja ääni eivät muodosta kokonaisuutta.

Multimediasisällön tekeminen voi kärsiä myös julkaisujärjestelmän teknisistä rajoituksista. Kansallisen multimediaohjelman IMU-tutkimuksessa (Integroituva julkaiseminen multimediaverkossa) tehdyt multimedia-artikkelit (IMUextra) kärsivät julkaisujärjestelmän taittorajoituksista, jotka pakottivat multimedia-artikkelit tiettyyn kaavaan. Järjestelmän rajoituksia voi kiertää vain avaamalla multimedia-artikkelille oman selainikkunan. IMU-projektin tiukkojen rajoitusten mahdollistaman automaattisen taiton etuna ovat kustannussäästöt. Automaattinen taitto ei vaadi paljon työvoimaa (Kolari & Hagman & Kunnas & Tammela 1999, 138), toisin kuin ulkoasultaan hiotun verkkoteoksen tekeminen.

Automaattisen taiton luomia rajoituksia puolustetaan IMU-projektissa sillä, että tarkoituksena ei ole luoda mediataidetta, vaan journalismia, jonka ilmaisukeinot ovat vakiintuneet ja jonka tehtävänä on auttaa lukijaa omaksumaan sisältö mahdollisimman vaivattomasti (emt., 138). Kuitenkin myös lopputyönä tekemämme verkkoreportaasi Tehtaan kuolema on perimmiltään journalismia, vaikka se ilmaisultaan läheneekin mediataidetta.

Tehtaan kuolemaa ei alun perin tehty mihinkään tiettyyn julkaisuun. Meillä oli siksi täysin vapaat kädet tehdä siitä oman näköisemme. Julkaisijan hankimme vasta reportaasin valmistuttua.

Esimerkkini osoittavat, että verkossa oleva multimedia voidaan taittaa vaihtelevalla tavalla, joko koneellisesti liukuhihnatuotantona kuten IMU-projektissa, tai käsityönä kuten Tehtaan kuolema. On selvää että jälkimmäinen vaihtoehto on työläämpi ja kalliimpi. On kuitenkin muistettava, että sanomalehtien uutissivut taitetaan joka päivä käsityönä. Niitä ei mikään kone vielä tee. Miksi ei voitaisi menetellä samoin myös verkossa?

Seuraavana Osa 2: Lähtökohtia

Nicklas Koski    Ylös    Etusivu

© 1999 Anni Kämäräinen & Nicklas Koski • Verkkoreportaasin synty
Pävitetty 1.10.1999 • www.nicklaskoski.com/gradu