Nicklas Koski    Etusivu

8 Kirjoittamisen vaiheita

Vaikka työn alusta saakka tavoitteenani oli kirjoittaa nimenomaan verkkoreportaasiin soveltuvaa tekstiä, ymmärsin tavoitteeni vaatimukset vasta kun olin käynyt läpi epäonnistuneetkin vaihtoehdot. Verkkoreportaasimme lopulliseen muotoon pääseminen vaati minulta kirjoittajana kokeiluja, yrityksiä ja erehdyksiä. Käsittelen tätä prosessia seuraavissa alaluvuissa.

Verkkoreportaasimme jakaantuu kahteen erilaiseen osaan, multimediaa hyödyntävään ”elämysosaan” ja sekä tekstistä ja valokuvista muodostuvaan ”asiaosaan”. Keskityn analyysissani pohtimaan tähän jakoon johtaneita syitä sekä elämysosuuden tekstin ominaisuuksia. Mielestäni siihen liittyy runsaasti mielenkiintoisia verkkotekstin erityispiirteitä.

Tekstini kehittymistä aiheesta tekstiksi ja tekstin muuttumista voi seurata verkkoreportaasimme projektisivustolta (27) poimittujen esimerkkien avulla. Kunkin vaiheen kokonaiset tekstit olen sijoittanut liitteiksi tutkielman loppuun. Kaikki esimerkit löytyvät myös projektisivustoltamme www.uta.fi/laitokset/tiedotus/ekj/ekstra/rep.

8. 1 Reportaasin suunnittelu

Tästä lähdimme liikkeelle:

Esimerkki 1 (Liite 1)

AIHE JA TYÖNJAKO

- Reportaasin aiheena vanhat, purku-uhan alla olevat tehdasrakennukset ja niissä työskentelevät tai harrastavat ihmiset. Ketä näissä ”hylätyissä”
tehtaissa toimivat ihmiset ovat, miksi he haluavat olla juuri näissä rakennuksissa? Mitä he siellä tekevät?

[...]

- Kohteina Tampereella Matti-Trikoo ja Pyynikin tehdaskiinteistö, Jyväskylässä Lutakko ja Turussa Manilla. Paikkojen valinnassa tarkoituksena ei ole niinkään esitellä tiettyjä tehdasrakennuksia kuin yrittää saada nämä paikat edustamaan kaikkia Suomen vanhoja, ränsistyviä tehtaita.Tavoitteena on löytää tehtaista hyvin erilaisia ihmisiä. Matti-Trikoossa toimii antiikkikauppa, Pyynikillä on erilaista harrastustoimintaa, Lutakossa
glamrockbändi.

- Aihe on yhteiskunnallinen ja journalistinen (pitäisikö vanhoja rakennuksia säilyttää), mutta sitä lähestytään ja käsitellään ihmisten, tunteiden, pienten yksityiskohtien kautta:

-Rakennukset: Mikä on niiden menneisyys, mitä ne ovat nyt, mitä ne voisivat tulevaisuudessa olla? (esineitä, niiden historiaa, ääniä...)

-Ihmiset: Ketä, mitä tekevät, mitä rakennus heille merkitsee? (ajatuksia, jopa yksittäisiä sanoja...)

Toteutus

Reportaasi koostuu liikkuvasta kuvasta, äänistä, valokuvista, tekstistä. Osa teksteistä voi olla puhetta ja liikkuva kuva videolta otetuista yksittäisistä ruuduista koostettua animaatiota. Käytettävissä on digivideokamera, jonka tallentaman äänen taso riittää käyttöömme
mainiosti.

Selvin ero lehtireportaasin tekstin suunnitteluun oli, että aloittaessani työtä minulla ei ollut lainkaan selvää käsitystä lopputuloksesta. Minulle tutuimpaan välineeseen, painettuun lehteen verrattuna käytettävissämme oli huimasti mahdollisuuksia hypertekstirakenteesta aina ääneen ja liikkuvaan kuvaan saakka. Nämä mahdollisuudet aiheuttivat runsaasti päänvaivaa. Ehdottomasti vaikein vaihe tekstin kirjoittamisessa oli keksiä sille rakenne.

Selvä ongelma oli myös se, että yleisömme oli täysin arvailujen varassa. Emme tienneet verkkoreportaasia tehdessämme, mihin verkkojulkaisuun se lopulta päätyisi, vai päätyisikö mihinkään. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen tai Anna-lehteen kirjoittava toimittaja tietää aina ainakin osapuilleen, kenelle hän tekstiään kirjoittaa.

Tärkeimpänä ohjenuoranani olivat lähinnä edellä esittämäni toimivan verkkotekstin perusperiaatteet ja luvussa 4 käsittelemäni oletukset reportaasista lajityyppinä. Aineiston hankinnassa, haastatteluissa ja taustatiedon keruussa tukeuduin pitkälti kokemukseeni lehtityöstä.

8. 1 .1 Aineiston hankinta

Halusimme mukaan tehtaita usealta eri paikkakunnalta osoittaaksemme, että aiheemme koskettaa koko maata. Kohteemme, tamperelainen Pyynikin Panimo, jyväskyläläinen Tanssisali Lutakko ja turkulainen Manilla, löytyivät aluelehtien pikku-uutisista sekä tuttavien avulla.

Ennen kuin vierailimme kohteissamme, hankin perustiedot jokaisesta tehtaasta. Lyhyet tiivistelmät tehtaiden historiasta ja nykyisestä käytöstä tallennettiin projektisivustolle, jossa ne olivat jokaisen työryhmämme jäsenen ulottuvilla. Myöhemmin kirjoitin osan taustatietomateriaalista reportaasin asiaosuuteen.

Kävimme jokaisessa tehtaassa vähintään kaksi kertaa. Tutustuimme rakennuksiin, teimme haastatteluja ja vain oleskelimme, havainnoimme. Tässä vaiheessa toimin täysin aiemman lehtityökokemukseni mukaan. Pidin mielessä myös luvussa 4 käsittelemäni tietyt reportaasin ominaisuudet. Pyrin tekemään tarkkoja havaintoja paikoista, tavaroista, äänistä, hajuista.

Ainoa poikkeus tavanomaisista työtavoistani liittyi haastatteluihin. Arvelimme tarvitsevamme teoksessamme lyhyitä ääniä, joten keräsin yhdessä äänistä vastanneen Heini Kettusen kanssa haastateltavilta yksittäisiä sanoja.

Tietenkin yksittäisiä sanoja olisi voitu poimia myös pitemmistä haastattelulausunnoista, mutta se olisi ollut teknisesti huomattavan hankalaa. Tavallisessa puheessa sanat kietoutuvat toisiinsa niin, että niiden erottelu on vaikeaa. Samalla arvelin saavani ikään kuin valmiiksi lyhyttä aineistoa. Tiesin toki jo silloin, että yksi tärkeimmistä hyvän verkkotekstin ominaisuuksista on lyhyys.

Pyysimme siis haastateltavia kuvailemaan tehtaita ja omia tuntemuksiaan yksittäisillä sanoilla. Tämä onnistui vaihtelevasti. Osa haastateltavista ei keksinyt yhtään yksittäistä sanaa, osa selitti jokaista sanaa laajasti samaan hengenvetoon. Toteutusta varmasti häiritsi myös se, että emme osanneet kuvailla tarkasti, mihin tarkoitukseen näitä yksittäisiä sanoja käyttäisimme. Yleensä haastateltavilla on ainakin summittainen käsitys siitä, miten heidän kommenttejaan käytetään. He tietävät, mikä on lehtijuttu, radio- tai televisio-ohjelma. Kun kerroimme heille olevamme tekemässä verkkoreportaasia, asia jäi lisäselityksistä huolimatta monelle varmasti epäselväksi.

Heini Kettunen äänitti suurimman osan haastatteluistani hyvää äänen laatua tuottavalla Minidisc-soittimella, joten meillä oli käytettävissä lähes kaikista haastatteluista sama aineisto sekä minun lehtiömuistiinpanoinani että äänenä.

8. 2 Kirjoittamisen lähtökohtia

Reportaasin tekstin kirjoittaminen lopullisessa versiossa näkyvään muotoon oli vaikeaa.Hankaluuksia aiheuttivat lähinnä omat epärealistiset tavoitteeni.

Yksinkertainen, nopeasti latautuva tekstiä, stillkuvia ja grafiikkaa tarjoava verkkodokumentti on erinomainen tiedon tarjonnan väline. Multimediaa hyödyntävän dokumentin tehtävä on tarjota elämyksiä. Nykyisellä tekniikalla esimerkiksi uutisissa tiedostokokoja paisuttava multimedia on vain haitaksi, sillä dokumentin on latauduttava nopeasti. Toisaalta jos verkkosurfaaja on malttanut odottaa dokumentin avautumista minuuttikaupalla, hän todennäköisesti haluaa siltä tavallisesta tarjonnasta poikkeavaa sisältöä ja elämyksiä.

Verkkoreportaasissamme hangoittelin aluksi tätä kieltämättä hieman yksinkertaistavaa jakoa vastaan. Olin sitä mieltä, että on eräänlainen halpa myönnytys tehdä työ, jossa hypermediasovellus tarjoaa elämyksiä ja vain erillinen tekstimassasta koostuva faktaosuus varsinaista ”asiaa”. Mielestäni uudet, välineelle ominaiset ilmaisukeinot olisivat siten jääneet löytymättä. Halusin tarjota lukijoilleni elämyksellistä tekstiä ja tietoa samassa, hypermedian keinoja hyödyntävässä paketissa.

Tärkeä lähtökohta oli myös suunnitelmamme teoksemme rakenteeksi. Suunnittelimme verkkoreportaasista pelimäistä labyrinttiä, jonka muodostaisi kohteistamme rakennettu tehtaiden synteesi. Vasta lopussa paljastuisi, että kyse on kolmesta paikkakunnasta ja kolmesta eri rakennuksesta. Vasta lopussa selviäisi myös kohteidemme todellinen kohtalo. Halusimme painottaa ensin vanhoihin tehtaisiin yleisesti kohdistuvia uhkia.

Heti alun alkaen tavoitteenani oli siis kirjoittaa tekstiä multilineaariseen teokseen.

8. 2 .1 Muistiinpanoista tekstiksi

Vaikka yritinkin alusta saakka ottaa suunnittelemamme multilineaarisuuden huomioon, ryhdyin tosiasiassa aluksi kirjoittamaan vain lyhyttä, helposti silmäiltävää tekstiä. Esimerkiksi hypertekstirakennetta en tässä vaiheessa juuri pohtinut.

Suunnittelin mukaan myös lyhyttä tieto-osuutta. Sijoitin sen tekstissäni heti alkuun, mutta arvelin, että se olisi lopullisessa työssä parasta asettaa johonkin muualle. En vielä tiennyt, mihin.

Arvelin, että tekstiäni todennäköisesti joudutaan karsimaan, kirjoitinpa sen miten hyvänsä. Tekstini ensimmäisiä versioita voisikin kutsua helposti lyhennettävään muotoon kirjoitetuiksi. Tämä tarkoitti lähinnä normaaliin lehtitekstiin verrattuna fragmentaarisempaa tekstiä.

Periaatteenani oli, että siitä voitaisiin karsia kokonaisia kappaleita asiasisällön suuresti kärsimättä. Tässä vaiheessa reportaasissa oli henkilöitä mukana pari jokaisesta tehtaasta, joten tekstistäni alkoi väkisinkin kehkeytyä varsin pitkä.

Esimerkki 2 (Liite 3)

ENSIMMÄINEN TEKSTI

Tehtaan koneet pysähtyivät jo kauan sitten. Työläisilleen se on vain muisto ja omistajilleen tarpeetonta tuhlausta. Aika rumakin se on, mutta sitkeästi elossa.

TEHTAUS

On vaikeaa arvioida, paljonko vanhoja tehtaita on jäljellä.

1. Mikä on tehdas?

Jos jokainen puinen verstas lasketaan tehtaaksi, on purkuprosentti suuri. Tiili sen sijaan on hyvin sitkeää. Perinteisiä punatiilisiä teollisuusrakennuksia on purettu suhteessa selvästi vähemmän kuin esimerkiksi vanhoja asuintaloja.

Tehdas:

[...]

PANNUHUONE
KELLO

Kello polttimohallin seinällä näyttää aina samaa aikaa.

Talonmies Benny Gustafsson pysäytti kellon elokuun 11. päivänä kuusi vuotta sitten, kun tehtaan tuotanto lakkasi. Hän sanoo muistavansa päivän kai ikuisesti. Työpöydät papereineen, koneet, kaikki oli entisellään. Vain ihmiset ja äänet olivat kadonneet.

Vaikka Gustafsson on säilyttänyt kaikki tehtaan lopettamisesta kertovat lehtileikkeet, hän ei halua vaalia tehdas keskellä kaupunkia -nostalgiaa. Aika kulkee eteenpäin, hän sanoo.

Gustafsson on edelleen tehtaan talonmies. Kun murtovarkaat rikkoivat konttorirakennuksessa vaatesuunnittelijan työhuoneen oven, hän etsi tilalle samanlaisen. Patinoituneen puuoven, ei uutta sileää.

MUOTINÄYTÖS

Teollisen glamourin tapahtuma alkaa kuparisista olutsammioista.

(Amiraali. Tilavuus n litraa... (kuva suurimmasta pannusta ja tiedot siitä))

Luukuista humahtaa valoa ja kaksi mallia kiipeää ylväästi esiin. He tuijottavat yleisön päiden yli rävähtämättä, mutta jännitys näkyy hengityksestä.

Kun mukaan tuli myös haastateltavien kommentteja, lyhyesti kirjoittaminen oli vaikeaa. Olin varsin tiukasti kiinni lehtitekstin tottumuksissa. Ote on verkkoreportaasimme silloisesta Aula-kohtauksesta.

Esimerkki 3 (Liite 3)

”Jää helposti mieletön haikeus”, vaatesuunnittelija Sanna Setälä sanoo.

”Mulla ei ollut aikaa luonnolliselle työstä johtuvalle krapulalle, joten maanantaina piti oikein löytää aihetta itkeä. Niskat menivät
jumiin ja nyt pää kääntyy ehkä kolmekymmentä astetta.”

Sanna istuu konttorin suuren pöydän ääressä ja piirtää mustalla tussilla vaatteita. Yksinkertaisia viivoja, polvihousuja, suuret napit. Silitysrauta tuhisee takana.

”Usein ajattelen, että joku on joskus istunut tämän saman pöydän takana ja ojennellut palkkapusseja. Ja nyt minä väännän tässä lumppuja.”

Koska olin kirjoittamassa reportaasia, huolehdin tietenkin myös tehtaiden ja ihmisten kuvailemisesta. Kuten Lars J. Hultén (1990) huomauttaa, se paitsi tekee reportaasin eläväksi lukijalle, myös osittain tekee sen uskottavammaksi. Kuvailu todistaa, että toimittaja on todella ollut paikalla. Toimittaja ei tietenkään voi kuvailla reportaasinsa ympäristöä täydellisesti, mutta hän voi antaa illuusion todellisuutta vastaavasta paikasta. Samalla hän havainnollistaa, konkretisoi ja tekee todellisuutta eläväksi tekstissään. (Emt., 164–165.)

Otin mukaan myös aistihavaintoja, mikä sekin on tyypillistä reportaasin kirjoittamisessa. Hulténin tutkimuksessa suurin osa toimittajista kertoi käyttävänsä reportaaseissaan näkö- ja kuulohavaintoja tekstinsä konkretisoimiseksi ja elävöittämiseksi. Lähes kaikki arvelivat, että aistihavaintoja pitäisi ainakin yrittää käyttää. (Emt., 47.)

8. 2 .2 Tietosisältöä ja käsikirjoituksen hahmottelua

Yritin tekstiä kirjoittaessani ottaa huomioon myös valokuvat, äänen ja videon. Oli suuri ongelma, että niiden lopulliseen versioon tulevaa osuutta oli todella vaikeaa arvioida. Koska tekniset edellytykset selvisivät vasta työn edistyessä, en alkuvaiheessa edes tiennyt, voiko valmiissa reportaasissa olla esimerkiksi haastatteluista kokonaisia lauseita, pelkästään yksittäisiä sanoja vai ei mitään.

Samalla ymmärsin, että työni ei rajoittunut pelkästään tekstin kirjoittamiseen. Minun oli myös hahmoteltava käsikirjoitusta, siis yritettävä arvioida, millaiseen yhteyteen tekstini tulee.

Suunnittelin esimerkiksi, että haastateltavien kommentit jaettaisiin tekstiksi ja ääneksi siten, että henkilöitä itseään käsittelevät asiat olisivat tekstiä ja heidän pohdiskelunsa tehtaista puhetta (ks. Liite 5).

Halusin mukaan myös yleisempää tietoa vanhoista tehtaista, jotta reportaasimme ei jäisi ”leijumaan ilmaan” (28). Lisäsin mukaan kirjasitaatteja laajentamaan tehtaan käsitettä myös menneisyyteen. Sirottelin tekstiin myös yleisiä faktatietoja vanhojen tehtaiden nykyisestä käytöstä ja kohtalosta.

Kuten luvun alussa totesin, halusin esittää kaiken samassa hypermediaa hyödyntävässä paketissa. Oli kuitenkin vaikeaa löytää luontevaa tapaa esittää faktatietoja muun tekstin joukossa. Yhdessä muun ryhmän kanssa keksimme faktan esittäjäksi kertojahahmon, talonmiehen. Suunnittelimme, etttä talonmies toimittaisi samanlaista virkaa kuin HS:n Verkkoliitteen Deadline-webortaasin enkeli ja pikkupiru.

Talonmiehen oli määrä ilmestyä silloin tällöin tarinoimaan tehtaista, niiden ihmisistä ja historiasta. Hän esiintyisi tekstinä, ei äänenä, ja hänet tunnistaisi puhekielisyydestä (liite 4).

Esimerkki 4 (Liite 5)

TOINEN TEKSTI

[...]

(Talonmies) tää tehdas on vanha. on tietysti vaikee sanoo täsmälleen kuinka vanha, kun toinen nurkka on vanhempi kuin toinen. niin näissä on yleensä, aina on rakennettu ja korjailtu tarpeen mukaan

tehtaan tuotanto loppu kakstoista vuotta sitten, mutta vielähän nuo talonmiestä tarvii. enpä tiedä kuinka kauan

tää on siinä mielessä hyvässä asemassa, että täällä ei oo paljo tyhjillään. mitä täällä onkaan, no aulassa on vaatesuunnittelija Sanna. sillä oli äskettäin muotinäytös

SAMMIO

Kun hän avaa konepajan oven, katsovat äänettömät koneet häntä joka taholta: sorvit, porauskoneet, höylät ja jyrsinkoneet. Ne ikäänkuin tervehtivät, nyökkäävät päätään.

Toivo Pekkanen
(Tehtaan varjossa)

Keittohuone
kapasiteetti 450 000 pll/vrk
mallasmäärä/keitto 4 200 kg eli 2 ha ohraa
keittoja 6 vuorokaudessa, yhden keiton kesto 10
tuntia

(Sannan ääni)..”Esimerkiks tuolla sammiotilassa on hanoja, pieniä nippeleitä ja nappeleita ... kauneus tulee just siitä, että kaikki on tehty toimiviks ja vaan oikeestaan sitä varten mut ne on oikeessa suhteessa kaikkeen muuhun täällä että ne toimii ja näyttää hyvälle.”

Teollisen glamourin tapahtuma alkaa kuparisista sammioista.

[...]

Kello sammiotilan seinällä näyttää aina samaa aikaa.

(Talonmies) mää pysäytin kellon elokuun yhdentenätoista päivänä, kun tehdas lopettettiin.
muistan sen päivän varmaan ikuisesti. työpöydät, paperit, koneet, kaikki oli entisellään. vain ihmiset ja äänet oli kadonneet

mulla on kaikki lehtileikkeet tallella. mut en mää mitään nostalgiaa halua vaalia, aika kulkee eteenpäin

Talonmies jäi lyhyeksi epäonniseksi kokeiluksi. Puhekielisyys pidensi tekstiä kohtuuttomasti, ja faktat hukkuivat muun tarinoinnin sekaan. Äänenä talonmies olisi saattanut toimia, mutta pitkät puheosuudet olisivat kasvattaneet tiedostokokoa kohtuuttomasti. Tarinaa johdatteleva kertojahahmo oli lisäksi hankala toteuttaa multilineaariseksi suunnitellussa teoksessa, jossa lukija saisi itse valita reittinsä teoksessa. Tässä vaiheessa tekstini rakenne oli hyvin lineaarinen, joten siitä olisi ollut todella hankalaa muotoilla multilineaarista teosta. Minua häiritsi myös se, että vaikka tekstini oli lineaarinen, siitä tuntui puuttuvan juoni.

Aloin myös pohtia, kuinka monta tekstin ”ääntä” yksi, rajattu verkkoreportaasi kestää. Tässä vaiheessa ääniä oli jo neljä: Haastateltavat, reportaasin miljöötä jne. kuvaava teksti, talonmies ja kirjasitaatit.

Suurin ongelma oli kuitenkin tekstin pituus. Minulla oli koossa reilut kymmene liuskaa tekstiä, josta voitaisiin käyttää vain pieni murto-osa. Pitkät tekstimassat eivät kerta kaikkiaan sopineet tavoittelemaamme hypermediaa hyödyntävään esitysmuotoon.

8. 3 Kirjoittamisen ongelmien syitä

Tekstin rakenteen muotoilu oli siis vaikeaa. Se ei sinänsä ole kummallista, sillä niin on reportaasin kirjoittamisessa yleensäkin. Erityisen hankalaksi verkkoreportaasimme kirjoittamisen teki teoksemme suunniteltu multilineaarisuus.

Aikansa kesti myös, ennen kuin ymmärsin, että multimediaa hyödyntävä hypermediateos todellakin vaatii erilaista tekstiä kuin painettu lehti.

8. 3 .1 Reportaasin dramaturgia ja juoni hypermediassa

Koska reportaasia ei voi opettaa tai opetella uutisrutiinin mitä, missä, milloin jne. -rakenteen tapaan, jo alkuun pääsy on huomattavasti työläämpää. Jokainen reportaasi on jossain määrin ainutlaatuinen teos, toisin kuin vaikkapa juuri uutinen.

Lars J. Hulténin (1990, 39–40) tutkimukseensa haastattelemat toimittajat pitävät juuri rutiinin puuttumista suurimpana haasteena reportaasin kirjoittamisessa. Toisen haastatellun mukaan ”uutista kirjoittaessa toimittaja tietää mistä tulisi aloittaa, miten jatkaa ja miten lopettaa. Reportaasin suhteen asia on huonommin.” Sama toimittaja kertoo kirjoittavansa usein pelkän alunkin moneen kertaan ennen kuin on siihen tyytyväinen. (Emt., 40.)

Yleensä reportaasin kirjoittajalla on kuitenkin vähintään hämärä aavistus toimivasta rakenteesta, johon useimmiten kuuluu aristoteliseen tapaan alku, keskikohta ja loppu. Tämän rakenteen nimi on tietenkin tarina.

Kuten Jo Bech-Karlsenkin (1995,85) huomauttaa, kaikki reportaasit eivät suinkaan muodosta (yhtä) tarinaa , mutta se on ylivoimaisesti yleisin muoto. Yksi tapa rakentaa tarina on käyttää hyväkseen (Hollywood-estetiikkaa noudattavan (29)) elokuvan dramaturgiaa (emt., 87). Vapaasti suomentaen Bech-Karlsenin hahmottelema reportaasin dramaturgia voisi edetä esimerkiksi seuraavasti:

Iskevä alku herättää lukijan kiinnostuksen antamalla vihjeen käsiteltävästä asiasta, luomalla tunnelman. Esittelyssä hän saa tutustua reportaasin miljööseen ja henkilöihin, ja syventymisessä tietää ympäristöstä, henkilöiden ominaisuuksista ja suhteista enemmän. Tarinan käännekohdassa (point of no return) käy selväksi, että yksi tai useampi henkilö on joutunut tilanteeseen, josta ei ole paluuta. Konflikti kiristyy ja ratkeaa kohokohdassa tavalla tai toisella. Tarina päättyy lopetukseen tai häivytykseen, jossa kerrotaan, mitä miljöössä lopulta tapahtui ja miten henkilöille kävi. (Emt., 87-88.)

Erityisen hankalaksi verkkoreportaasimme kirjoittamisen teki se, että siihen ei periaatteessa voinut rakentaa tarinaa, saati sitten hahmotella draaman kaarta. Koska Tehtaan kuolemasta oli tarkoitus tehdä multilineaarinen hypermediateos, en voinut kirjoittaa tekstiini alkua tai loppua. Yritin pikemminkin kirjoittaa jokaisesta reportaasiimme suunnittelemastamme kohtauksesta (Sammio, Aula, Huone ja Halli) itsenäisiä pieniä tarinoita, jotka voitaisiin lukea missä järjestyksessä tahansa.

Tässä ongelmana tuntui olevan kaksi asiaa. Jos verkkoreportaasistamme puuttuisi kehyskertomus, siitä tuntui puuttuvan myös juoni, se asia, minkä halusimme reportaasillamme kertoa. Toisaalta, neljä erilaista pientä lineaarisesti rakennettua tarinaa ei tuntunut myöskään kovin multilineaariselta tai hypertekstuaaliselta ratkaisulta.

Hankaluuteni ovat tyypillisiä hypertekstin ja multilineaarisen tarinan kirjoittajalle. Hyvä esimerkki on vaikkapa Charles Deemerin (1994) essee, jossa hän muistelee multilineaarisen näytelmän kirjoittamisessa ilmennyttä pientä suurta ongelmaa. Hänellä oli käsikirjoituksen kulku jo päässään, mutta hän ei päässyt kirjoittamisessa alkuun. Hän ei millään keksinyt, miten multilineaarisen näytelmän tekstin sivunumeroiden pitäisi kulkea. Miten ohjaaja ylipäätään voisi lukea hänen käsikirjoitustaan?

Omassa tekstissäni jouduin pohtimaan aivan vastaavaa kysymystä. Halusin kirjoittaa multilineaarista tarinaa, mutta en osannut päättää, miten sen oikein esittäisin. Lopulta päädyin kirjoittamaan tekstiäni täysin lineaarisesti arvellen, että multilineaariseksi pilkkominen onnistuisi jälkikäteen. Tämä ei tietenkään ollut paras mahdollinen ratkaisu!

Haarautuva, multilineaarinen tarina aiheuttaa kirjoittajalle muutakin mietittävää kuin sivunumerot.

Yksi ilmeinen hankaluus on tehtävän laajuus. Vaikka tarina haarautuisi esimerkiksi ainoastaan viidessä kohdassa ja jokaisessa olisi vain kaksi vaihtoehtoa, erilaisia polkuja ja erilaisia loppuja täytyisi kirjoittaa lukemattomia (Murray 1997, 198). Andy Cameron (1995) käsittelee juuri tätä pohtiessaan vurovaikutteisen tarinan kirjoittamista. Kun kirjoittaja joutuu rakentamaan lukemattomia polkuja tarinaansa, hän joutuu samalla pitämään huolta siitä, että polut sopivat toisiinsa. Myös multilineaarisessa tekstissä tarinan olisi jatkuttava juohevasti (ema).

Toisaalta vaatimus on Cameronin mukaan mahdoton. Hän pitää multilineaarisuutta ja vuorovaikutteisuutta lähes synonyymeina, kun taas vuorovaikutteisuus ja tarinallisuus ovat hänen mukaansa lähes vastakohtia. ”Interaktiivinen tarina” on hyvin ristiriitainen käsite, sillä kertomus on perusluonteeltaan lineaarinen ja ei-interaktiivinen. Multilineaarinen tarina alkaa muistuttaa peliä, mutta samalla tarina ja peli ikään kuin kumoavat toisensa. Mitä enemmän teos on tarina, sitä vähemmän sitä voi sanoa peliksi ja päinvastoin. (Ema.) Multilineaarisen tarinan kirjoittaja on siis lähes mahdottoman tehtävän edessä.

Ongelmia liittyy erityisesti tarinan dramaturgiaan, loppuun tai pikemminkin se puuttumiseen multilineaarisissa hypertekstirakenteissa. Janet. H. Murray (1997, 174) viittaa esimerkiksi Michael Joycen Afternoon-hyperromaaniin, jossa selkeää loppua ei kerta kaikkiaan ole. Joyce kehottaa lukijoita päättämään itse, milloin tarina loppuu. Kun tarina ei enää etene, kun se alkaa kiertää kehää tai kun lukija väsyy eri polkujen seurailuun, lukukokemus loppuu.

Murrayn mukaan tällainen loppu tarkoittaa siis kyllästymistä. Elektroninen tarina loppuu silloin kun käyttäjä ymmärtää teoksen rakenteen - ei niinkään juonta. (Emt., 174.) Juuri tämä liittyy esimerkiksi luvussa 5 käsittelemääni Bosnia: Uncertain Paths to Peace -verkkoreportaasiin. Nimensä mukaisesti se on vain vaeltelua epävarmoilla, epämääräisillä poluilla, vailla alkua ja loppua. Bosnia-reportaasissa ratkaisu toimi jokseenkin hyvin. Se ei kuitenkaan ollut tavoittelemamme muoto.

Reportaasimme suunniteltu multilineaarisuus tuntui johtavan juonettomaan rakenteeseen. En ollut siihen tyytyväinen, sillä mielessäni pyörivät onnistuneen reportaasin piirteet, dramaturgia mukaan lukien. Talonmies-kertoja syntyi ratkaisuyritykseksi juuri tähän ongelmaan. Lopputulos oli sekava, ei lineaarinen eikä multilineaarinen tarina. Vaikutti siltä, että menettäisin tekstissäni sekä perinteiselle että uudelle medialle ominaiset kiinnostavat ja hyödylliset piirteet.

Ongelmani eivät ole kovin yllättäviä. Journalistinen teos rakentuu yleensä draamallisen jännitteen varaan ja on rakenteeltaan lineaarinen. Toimittajien työ on tarinoiden kertomista (Olkinuora 1998, 165). Hypermediamuotoinen teos perustuu erilaiseen kerrontaan, muotoon, joka ei kerta kaikkiaan ole journalisteille tuttu (Kolari et al 1999, 135).

8. 3 .2 Metamedia ja teksti kuvassa

Minun oli kirjoittajana pystyttävä sovittamaan reportaasin teksti myös siihen tosiasiaan, että tietoverkko on metamedia (Järvinen, A. 1999, 39). Verkkoreportaasissa on mahdollista hyödyntää esimerkiksi painetun lehden, radion ja television parhaita ominaisuuksia, sillä tietoverkko ei periaatteessa aseta mitään symbolista materiaalia (kirjoitusta, musiikkia, kuvia) etusijalle muihin materiaaleihin nähden. Verkkoreportaasin teksti on siis samanarvoinen kuvan, äänen ja liikkuvan kuvan kanssa. Se ei ole hallitseva kuten painetussa lehdessä tai alisteinen kuten televisiossa (30).

Esimerkiksi elokuvassa liikkuva kuva on ensisijainen materiaali, painetussa lehdessä teksti (ja valokuva), mutta tietoverkko sulauttaa nämä materiaalit samaan sulaan massaan (emt).

Mielestäni tästä seuraa ainakin yksi konkreettinen mahdollisuus, tavallaan vaatimuskin. Verkkoreportaasissa tekstin, kuvien, äänen ja liikkuvan kuvan ei tarvitse olla erillisiä taiton osasia. Esimerkiksi HS:n Verkkoliitteen webortaaseissa tekstiä käsitellään usein kuin painetussa lehdessä siten, että tekstilohko on erillinen palanen kuvan tai äänen vieressä. Meidän verkkoreportaasissamme oleellista oli se, että teksti oli kirjoitettava kuvaan.

Teksti siis on kuvassa, ei erillinen osa kokonaisuutta. (ks. esim. Eskelinen 1997, 80.) Samalla teksti on erottamaton osa kokonaisuutta sekä taiton että teoksen toiminnan kannalta. Tämä ei tietenkään ole erityisen uusi tai mullistava huomio. Tekstiä ja kuvaa on jo kauan yhdistetty saumattomaksi kokonaisuudeksi esimerkiksi mainoksissa, musiikkivideoissa, valokuva- ja videotaiteessa sekä julisteissa. Ilmaiseva typografia tekee tekstistä itsestään kuvan (Tahvonen 1998, 55).

Tekstin sijoittaminen kuvaan asettaa sille tiettyjä vaatimuksia, joista merkittävin lienee lyhyys ja ilmaisun tiiviys. Tämän saavuttamisessa tietoverkon metamediaisuudella on suuri merkitys. Reportaasiin oleellisena osana kuuluvat kirjoittajan havainnot kannatti esimerkiksi äänien osalta karsia kokonaan pois. Miksi ihmeessä kuvailla paikassa kuuluvia ääniä, jos niitä voi esittää - äänenä.

Huone-kohtaus (Liitteet 5 ja 6) on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtui, kun aloin karsia miljöön ja henkilöiden kuvausta sekä muita havaintoja pois tekstistäni. Esimerkiksi henkilöiden ulkonäön kuvailu ei ollut suunnattoman tarpeellista, sillä verkkoreportaasimme liikkuva kuva on kokonaan omistettu henkilöillemme.

8. 4 Vastauksia ongelmiin

Aloitin kirjoittamisen lähestulkoon alusta. Luovuin tavoitteestani tunkea elämyksellistä, tunteisiin vetoavaa tekstiä ja tietoa samaan, kaikkia hypermedian keinoja hyödyntävään pakettiin.

Päätin kirjoittaa erillisen, tiukasti faktassa pysyttelevän ”asiaosuuden” ja elämyksellisemmän, hyvin lyhyen ”elämysosuuden”.

Pyrin siis rikkomaan mielessäni olleet reportaasitekstin rajat. Samalla päätin, että poistan elämysosuudesta kaikki sitaatit. Päätin kyllä käyttää henkilöidemme haastatteluja, mutta epäsuorana esityksenä. Pidän tätä hyvänä ratkaisuna, sillä siten pystyin muotoilemaan kaikkea aineistoani melko vapaasti.

Tämä ei toki ole ainoa mahdollinen ratkaisu hypermediakerronnassa. Toinen vaihtoehto olisi ollut käyttää esimerkiksi muotoa, jossa toimittajan teksti kertoo lyhyesti pääasian ja linkkien takaa äänenä löytyvät haastateltavien lausunnot yksityiskohtia ja tunnelmia (Kunnas et al. 1999, 19). Tämänkaltaista muotoa kaavailinkin alkuvaiheessa, mutta työn edistyessä selvisi, että pitkien äänitiedostojen käyttö olisi kasvattanut tietoston kokoa kohtuuttomasti.

8. 4 .1 Elämysosan ja asiaosan muotoutuminen

Verkkoreportasimme perustui tästä lähtien siis kahteen erilliseen osaan. Ne ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa, mutta erottuvat selvästi niin muodoltaan kuin tarkoitukseltaankin. Otan tässä uudelleen esille Pertti Hemánuksen ja Ilkka Tervosen (1986) käsittelemän kokemus- ja elämysjournalismin (ks.luku 4.3), sillä haluan määritellä jaon perusteet heidän tapaansa sanakirjan avulla.

Nykysuomen sanakirjan 1. osan (s. 214) mukaan elämys on ”voimakkaasti vaikuttava kokemus, tapahtuma tms., joka tekee voimakkaan vaikutuksen.” Verkkoreportaasimme elämysosuus on elämysjournalismia. Se perustuu journalistin omiin kokemuksiin (Hemánus & Tervonen 1986, 15), mutta se on elämysjournalismia myös siinä mielessä, että sen on tarkoitus antaa lukijalle elämyksiä. Asiaosuuden tarkoituksena on nimityksensä mukaisesti tarjota yksinkertaisesti tietoa aiheestamme. Asiaosuus on rakenteeltaan ja ominaisuuksiltaan huomattavasti yksinkertaisempi, muistuttaen ”tavallista” journalistista verkkotekstiä. Tavallisella verkkotekstillä tarkoitan tässä nykyisissä verkkojulkaisuissa yleisintä, lehtijournalismista tuttua muotoa.

Tämänkaltainen jako ei tietenkään ole uusi tai eriskummallinen keksintö journalistisessa teoksessa. Olen itsekin usein jakanut sanomalehdissä työskennellessäni artikkeleitani ”uutisjutuiksi” ja ”kainalojutuiksi”. Usein sanoma- ja aikakauslehdissä tiivistetään artikkelin tärkeintä asiatietoa tiiviiksi ”faktalaatikoiksi”.

Verkkoreportaasissa tekemässäni jaossa on mielenkiintoista se, että nyt tiivistäminen tapahtui ikään kuin päinvastoin. Tiivistin reportaasimme elämyksellisen osuuden ”elämyslaatikoksi” ja kirjoitin faktatiedoista laveammin.

Jako elämysosaan ja asiaosuuteen on mielestäni perusteltu ratkaisu. Luovuin täydellisen juonen tavoittelusta ja jaoin kertomukseni tarinan rakennusaineita tarjoavaan osaan ja tarinan yksityiskohtiin. Kuten Markku Eskelinen (1997, 155) toteaa, kärsimättömille lukijoille kannattaa ensin myydä synopsis, sitten tarina ja vasta sitten yksityiskohdat. Elämysosuus hahmottelee tarinan ääriviivat, asiaosuus tarjoaa siihen täytettä, jota luetaan vain tarvittaessa.

Tähän liittyy myös Bech-Karlsenin (1995, 97) esittämä reportaasin rytmin käsite, joka puolestaan mielestäni liittyy hänen pohtimaansa taustatiedon ja tarinan suhteeseen. Aina ei ole järkevää sijoittaa kaikkea tietoa tarinaan, vaan mieluummin keskeyttää tarina hetkeksi ja kertoa yksinkertaisesti tietoa. Kirjoittajan tehtävänä on saada sovitettua nämä tiedon palaset kokonaisuuteen. On tärkeää, että tieto esitetään silloin kun lukija sitä tarvitsee - ei liian aikaisin eikä liian myöhään. Jos tietoja tuputetaan esimerkiksi liian aikaisin, lukija menettää kontaktin kokonaisuuteen (emt., 89).

Verkkoreportaasissa tämä korostuu entisestään. Kärsimätön verkkosurfaaja tuskin sietää tarpeettomalta tuntuvaa tietoa niin pitkään, että ylipäätään viitsisi jatkaa reportaasin seurassa.

Kun jaoin reportaasin tekstin elämysosuuteen ja asiaosuuteen, pystyin sijoittamaan kaiken taustatiedon yhteen paikkaan, joka on koko ajan lukijan tavoitettavissa. Hän siis voi etsiä tiedon silloin kun hän itse tuntee sitä tarvitsevansa (31).

Asiaosa on laaja. Yritin siinäkin kirjoittaa tiivistä, helposti silmäiltävää tekstiä, mutta en erityisesti keskittynyt karsimaan käsiteltäviä asioita. Halusin taustoittaa reportaasiamme mahdollisimman kattavasti, ja luotin siihen, että verkkoteoksessa riittää tilaa (ks. esim. Heinonen 1998, 35–38) periaatteessa loputtomiin.

8. 4 .2 Runollisuutta, aforismeja ja tajunnanvirtaa

En usko, että olisin heti pystynyt kirjoittamaan elämysosan tekstiä verkkoreportaasin lopullisessa versiossa näkyvään muotoon.Vastoin vakaita aikeitani jouduin ensin kirjoittamaan tekstin, josta sitten poimin parhaat, sopivimmat osat ja sanat mukaan lopulliseen versioon. Lehtijournalismin rutiineista ja tottumuksista irti pääseminen on lehdessä työskennelleelle toimittajalle yllättävän vaikeaa.

Lyhyesti kirjoittaminen on tietysti yleensäkin vaikeampaa kuin asioiden selittäminen monisanaisesti. Työn alkuvaiheessa olin kärsimätön löytämään reportaasillemme toimivan rakenteen, ja kirjoitin kiireellä laveasti, kaikki mahdolliset seikat mukaan ottaen. Kuten Tom Wolfe (1973, 15) toteaa: ”I didn't have time to write short stories”.

Tekstin tiivistäminen äärimmilleen on valmiiksi silmäilyä (ks. luku 6.3) ankarimmillaan. Kun poimin pitkästä tekstistäni sanoja ja ajatuksia, yritin tehdä sitä, mikä Barthesin (1993) mukaan on mahdotonta. Vaikka kirjoittaja tietäisikin, että hänen tekstiään luetaan aina silmäillen, pitkästyttävien kohtien yli hyppien, hän ei voi tietää, mitä kohtia lukija haluaa ohittaa. Hän ei voi haluta kirjoittaa sellaista, mitä ei lueta (emt., 19).

Yritin elämysosaa kirjoittaessani kirjoittaa vain sitä, mitä luettaisiin. Lopputulos muistuttaa runoa, aforismia tai tajunnanvirtaa, tai ehkä kaikkien näiden yhdistelmää (Liite 6).

Tässä vaiheessa pidin mukana vielä myös tekstin joukkoon valitsemani kirjasitaatit. Taittovaiheessa niistä luovuttiin, jotta teksti olisi saatu todella tiiviiksi.

Esimerkki 5 (Verkkoreportaasi Tehtaan kuolema)

SAMMIO

Tehdas oli arvokas kone
kunnes ne siirsivät tuotannon
työläiset
tehtaasta tuli joutomaata

Punainen tiili on sitkeää
Se kesti ajan muutoksen
Talonmies pysäytti kellon kun tehdas suljettiin.
Rakennus oli entisellään vain ihmiset ja äänet olivat kadonneet
Uudet tulivat vähitellen
Tulivat käskemättä

Teollinen glamour
Muotinäytös sammiossa
Näytön paikka

Mielestäni käytin tiivistämisen prosessissa ensin huomaamatta, sitten yhä tietoisemmin hyväkseni runon keinoja. Markku Toivosen (Ahti & Toivonen 1988, 13) mukaan runossa se, mitä jätetään sanomatta on yhtä tärkeää kuin se mitä sanotaan. Selitykset, johtopäätökset, syy- ja seuraussuhteet voivat jäädä sivuun.

Kirjoittamiseni prosessia voisi mielestäni kuvailla Joseph Brodskyn (1988) kirjassaan Katastrofeja ilmassa muotoilemalla määrittelyllä proosan ja runouden suhteesta.

”Mitä proosan kirjoittaja oppii runoudesta? Sanan erityisen painokkuuden riippumisen lauseyhteydestä, keskitetyn ajattelun, itsestäänselvyyksien poisjättämisen [...]” (Emt., 80.)

Käytin siis runouden keinoja, mutta en kuitenkaan halua väittää tekstiäni runoksi. Runous on jotakin aivan muuta kuin tiivistettyä proosaa. Kuten Markku Toivonen toteaa, runo puhuu siitä, mitä ei millään muulla tavalla voida kertoa.

”Runous ei siten ole 'tiivistettyä proosaa' tai ajattelua 'tehokkaimmassa muodossa': runon viesti on täysin omansa.” (Ahti & Toivonen 1988, 13.)

Ehkä voisin kuitenkin kutsua tekstini muotoa esimerkiksi journalistiseksi proosarunoksi. Tekstin karsiminen äärimmilleen muutti sen olemusta niin oleellisesti, että se ikään kuin lakkasi olemasta enää tuttua journalistista tekstiä. Tiivistäminen, mahdollisimman merkityksellisten sanojen valinta ja turhien karsiminen teki tekstistä runon kaltaista, hieman eri tavalla tosin kuin Tom Wolfen proosarunoutta lähenevä tyyli (Wessman 1993, 14). Wolfe kirjoitti pitkää, nopeatempoista tekstiä.

Kiinnostavaa on myös pohtia, mikä lopullisessa elämysosan tekstissä on journalismia. Voi kysyä, karsiko sanojen vähentäminen myös tekstin journalistisuutta. Sivuan asiaa tutkielmani loppusanoissa.

Tekstini muotoutuminen runon kaltaiseksi on sinänsä hyvin luonnollista. Kuten Markku Eskelinen (1997, 21) esittää, runoudella on digitaalisessa maailmassa näytön paikka. Mikäpä olisi nykyisille tietokoneiden näytöille - ja hypermediaaliselle kokonaisuudelle - sopivampi tekstimuoto kuin hyvin lyhyissä jaksoissa luettava runo?

Vastaava, toimiva tekstin muoto saattaisi olla aforismi, joka on Hannu Vanhasen (1996, 14–15) mukaan yksi mielenkiintoisimmista tekstin muodoista multimediakerronnan kannalta. Aforismi muistuttaa mykkäelokuvien välitekstiä (planssi) tai reportaasin tekstistä nostettua poimintoa (crosstext) (ema).

Aforismin käyttökelpoisuus ilmenee jo sen alkuperästä. Aforismi juontaa juurensa kreikan sanasta aphorismos, joka tarkoittaa rajoitettua ilmaisua, eli tiivistä ilmaisua (ema). Vanhasen mukaan aforismi voisikin toimia linkkinä ja siltana visuaalisen ja verbaalisen aineiston välillä multimediassa, sillä se ei kuitenkaan poista ns. leipätekstin julkaisemisen tarvetta.

Käytän elämysosan tekstistä myös ilmaisua tajunnanvirta, joka tarkoittaa havaintojen, elämysten ja ajatusten jatkuvaa assosiaatioketjua. Tätä väitettäni havainnollistaa esimerkiksi Huone-kohtauksen teksti.

Esimerkki 6 (Verkkoreportaasi Tehtaan kuolema )

HUONE

Ei ole paikkaa mihin mennä
jos ne purkavat tehtaan
tehtaan tanssisali on suosittu
mutta paikka tarvitaan tyhjäksi

Manne, laulaja
Tehtaassa
kaverit, känni, koti, sisäinen rauha, kuuma, hikinen

Poimin elämysosan tekstiin aiemmista versioista myös sanaselityksiä, joita voi luonnehtia tiivistetyksi tajunnanvirraksi. Sanaselityksillä tarkoitan tässä hyvin vapaasti muotoiltuja käsitepareja, joilla on kuitenkin ajatuksellinen yhteys toisiinsa. Käsiteparit tiivistävät verkkoreportaasimme aiheen keskeisiä, taustoittavia asioita ja tarinoita muutamaan monitulkintaiseen sanaan. Käsitepareista kolme viimeistä valittiin mukaan reportaasin lopulliseen muotoon, viimeistä tosin jouduttiin lyhentämään hieman. Tiivistettyäkin tiivistettiin.

Esimerkki 7 (Liite 6)

paikka = eletty tila

massatuotanto = modernin kohtalo

rakennemuutos = taantumuskehitys

jälkiteollinen yhteiskunta = kesytetty kone

Runomuotoisuus ja tajunnanvirtamaisuus auttoivat siis lyhentämään tekstiä. Yhtä suuri hyöty uudesta tekstin muodosta oli se, että nyt siitä pystyttiin rakentamaan multilineaarinen teos. Tajunnanvirran muotoon kirjoitetussa tekstissä lauseiden järjestyksellä ei juuri ole merkitystä. Kuten Eric Rodebeck Nomanslandissaan, pystyin nyt tarjoamaan lukijoille tarinan alun, mutta antamaan samalla heille mahdollisuuden täyttää tarinan puuttuvat kohdat itse.

 (27) Nicklas Koski käsittelee projektisivustoa tarkemmin.

(28) Esimerkiksi Helsingin Sanomien Verkkoliitteessä julkaistu 150 000 mk/kg -webortaasi sai eniten kritiikkiä juuri asiasisällön vähyydestä.

(29) Hollywood-estetiikasta lisää esim. Veijo Hietala (1998, 97).

(30) Teknisesti teksti on tietysti yhä etusijalla, sillä se latautuu nopeimmin. Katso dokumenttien latautumisesta sekä lehti- ja tv-taitosta lisää Nicklas Kosken tutkielmasta.

(31) Tämä edellyttää tietenkin sitä, että lukija ylipäätään löytää asiaosan. Tehtaan kuolemassa siihen vievä linkki on taitollisista syistä (ks. Nicklas Kosken tutkielma) varsin huomaamattomasti merkitty.

Seuraavana Osa 1: Verkkoreportaasin kielioppi

Nicklas Koski    Ylös    Etusivu

© 1999 Anni Kämäräinen & Nicklas Koski • Verkkoreportaasin synty
Pävitetty 1.10.1999 • www.nicklaskoski.com/gradu