| Nicklas Koski Etusivu | |
Seuraavat luvut valaisevat lähtökohtia, joiden pohjalta ryhdyin kirjoittamaan verkkoreportaasimme tekstiä. Ristiriitaisena periaatteenani oli alusta saakka se tosiasia, että verkossa tekstiä luetaan harvoin keskittyneesti. Sitä silmäillään.
Usein verkosta löytyvä mielenkiintoinen teksti tulostetaan paperille ja luetaan vasta siitä. Tehtaan kuolemassa en kuitenkaan halunnut tyytyä tähän vaihtoehtoon. Halusin kirjoittaa tekstiä, joka toimii nimenomaan ruudulla.
|
Tulosta OSA
1:
OSA 2: LIITTEITÄ Tarvitset Acrobat Readerin |
Ihmiset keskittyvät harvoin lukemaan verkosta löytyviä tekstejä. Jakob Nielsen on todennut vuodesta 1994 saakka tekemissään lukuisissa käytettävyystutkimuksissa, että suurin osa verkon käyttäjistä silmäilee tekstejä lukemisen sijaan. Viimeisimmässä Nielsenin (1997b) tekemässä tutkimuksessa silmäilijöihin kuului 79 prosenttia koehenkilöistä, sana sanalta tekstejä luki vain 16 prosenttia ihmisistä.
Tekstin nopea vilkaisu ei sinänsä ole vain verkkotekstin lukijoiden harrastama käytäntö, sillä silmäily ja kärsimättömyys kuuluvat jossain määrin kaikkeen kirjoitetun tekstin lukemiseen. Esimerkiksi sanomalehden aukeama selataan nopeasti läpi. Lukija vilkaisee otsikot, kuvat ja väliotsikot ja päättää vasta sitten, syventyykö teksteihin (ks. esim. Vanhanen 1996, 12).
Barthes (1993, 19) toteaa tekstin mielihyvästä tmeesistä puhuessaan, että klassisimmistakaan romaaneista ei koskaan lueta kaikkea samalla intensiteetillä. Lukija haluaa nopeasti löytää tekstin tärkeimmät kohdat. Tämä Barthesin tietämisen ahneudeksi nimeämä kärsimättömyys saa aikaan säännöttömän, hyppelehtivän lukurytmin. Tekstin eheys ei suinkaan ole lukijalle pyhä asia, sillä hän silmäilee tekstiä eteenpäin, hyppää häpeilemättä yli pitkästyttäviksi olettamiensa sivujen yli ja yrittää löytää nopeasti kertomuksen keskeisen sanoman.
”Se, mistä kertomuksessa pidän, ei siis suoranaisesti ole sen sisältö, tai edes sen rakenne, vaan pikemminkin ne naarmut, jotka teen sen kauniiseen pintaan: juoksen, hyppään yli, kohotan pääni, painun taas sukelluksiin.” (Emt., 20.)
Erityiseksi verkkotekstin tekee se, että siinä silmäily on korostunut käytäntö (ks. esim. Lyyra 1998, 94). Tähän löytyy muutamia ilmeisiä syitä.
Eräs selkeimmistä syistä on se, että verkossa lukeminen on kallista. Tämä on itse asiassa niin ilmeinen syy, että se jätetään usein huomiotta. Verkkosivujen selailu modeemin välityksellä maksaa sen verran, että innokkainkaan lukija ei varmasti halua syventyä jokaiseen löytämäänsä kiinnostavaan artikkeliin.
Toinen yksinkertainen syy silmäilyyn on se, että tietokoneen näyttöpäätteen ruudulta lukeminen on väsyttävää ja noin 25 prosenttia hitaampaa kuin paperilta (Nielsen 1997c). Valoa hehkuvalta, välkkyvältä ruudulta on kerta kaikkiaan rasittavampaa ja vaikeampaa lukea kuin valoa heijastavalta paperilta (ks. esim. Kuusisto & Pippuri 1998, 45). Myös tietokoneen näytön taso vaikuttaa luettavuuteen. Mitä alhaisempi virkistystaajuus (21) näytössä on, sitä enemmän näyttö välkkyy, ja sitä hankalampaa tekstiä on lukea.
Näytöt paranevat tulevaisuudessa ja hyvienkin näyttöjen hinnat todennäköisesti laskevat. Pitemmällekin meneviä visioita on esitetty. ”Sähköisen paperin” markkinoille tulo saattaa piankin olla todellisuutta.
Esimerkiksi IBM on jo kehittänyt näytön, jonka tarkkuuden kerrotaan vastaavan painetun aikakauslehden painojälkeä (Näyttö kuin paperia lukisi, 1999). Massachusetts Institute of Technologyn (MIT) laboratoriossa kehitellään sanamukaisesti elektronista paperia, joka on ikään kuin paperin muodossa oleva tietokoneen näyttö. Sille voidaan ladata tekstiä ja kuvia, ja kun teksti on luettu, sen voi pyyhkäistä pois ja ladata uutta tilalle. Elektronista paperia varten on kehitetty niin sanottu digitaalimuste, jossa molekyylit ovat toiselta puolelta mustia ja toiselta valkoisia. Kun lehti ladataan esiin pienellä sähkövarauksella, molekyylit vaihtavat asentoa. Elektroninen lehti on MIT:n mukaan tulossa markkinoille viimeistään viiden vuoden kuluttua. (Röyskö 1998.)
MIT-laboratoriota vetävän professori Joseph Jacobsonin mukaan elektronisen lehden avulla voi ”saavuttaa samanalaisen lukuelämyksen kuin painetunkin lehden avulla” (ema).
Tällainen elektroninen paperi ratkaisisi ruudulta lukemisen rasittavuuden ongelman ja muuttaisi tietokoneen käyttöliittymän ratkaisevasti miellyttävämmäksi (ks. esim. ”NITE” 1999). Se tuskin kuitenkaan tekee verkon käyttäjistä yhtään säntillisempiä lukijoita. Kärsimättömyys on tietoverkoissa liikkujan perusominaisuus. Tähän löytyy useita syitä.
Nielsen (1997c) toteaa, että verkko on käyttäjien hallitsema media. Käyttäjät haluavat olla aktiivisia, mikä puolestaan aiheuttaa sen, että he eivät juuri malta pysähtyä surfatessaan. Käyttäjä haluaa jatkuvasti liikkua eteenpäin, etsiä ja löytää aina yhä parempia ja tärkeämpiä sivuja. Jokainen sivu ja teksti joutuu jatkuvasti kilpailemaan käyttäjän huomiosta miljoonien muiden, yhtä helposti tavoitettavien sivujen kanssa. Käyttäjät eivät halua tuhlata aikaa yhdenkään sivun perusteelliseen lukemiseen, vaan pyrkivät nopeasti löytämään sivun parhaat palat ja kiiruhtamaan seuraavaan. Tämän suunnatoman kiireen Nielsen perustelee koko nykyisen elämänmenon hektisyydellä. (Ema.) Selitys on tietenkin hieman yleistävä, mutta samalla siinä kuitenkin piilee myös koko tietoverkkoideologian syvin olemus.
Leena Krohnin (1995) mukaan tietokoneella ja goottilaisella katedraalilla on jotakin yhteistä. Katedraali on ”pystyynnostettu tie jumalallisen tiedon yhteyteen”, tietokone ”väylä ja kuljetusalus tiedon ja merkityksen inhimillisiin yhteyksiin” (ema).
”Tällä vuosisadalla vertikaalisuuden intohimo on vaihtunut nopeuden tai pikemminkin paralleelisuuden passioksi, kärsimättömyydeksi ajan suhteen, pyrkimykseen olla useassa paikassa, saada yhteys useisiin eri tietoisuuksiin samanaikaisesti”. (Ema., korostus AK.)
Internet, tietoverkkojen verkko, on erinomainen ja ilmeinen mahdollisuus toteuttaa ”paralleelisuuden passiota”. Se koostuu 60 miljoonasta tajunnasta ja yhtä monen äänen sorinasta, laskemattomasta määrästä dokumentteja, päättymättömästä kirjoituksesta (ema).
Jos tietokone on kuljetusalus tiedon ja merkityksen inhimillisiin yhteyksiin, tietoverkko todellakin on Aki Järvisen (1999) käyttämässä merkityksessä rihmasto. Tietoverkossa oleva teksti joutuu kaiken aikaa kilpailemaan toisten, yhtä yhtä helposti tavoitettavien sivujen kanssa. Samalla yksittäinen teksti kuitenkin kilpailee myös kaiken sen ”navigoimisen, kirjoittamisen, lukemisen, selaamisen ja merkityksissä ajelehtimisen prosessin” kanssa, joka tietokoneen ruudulla tapahtuu (Järvinen, A. 1999, 109). Yksittäinen teksti on vain pieni osanen merkitysten rihmastossa, jossa lukija navigoimisen lomassa kirjoittaa ja lukee sähköpostiviestejä, seuraa uutisryhmien keskustelua ja ajoittain osallistuu siihen, päivittää kotisivuaan, toimii siis yhtä aikaa lähettäjänä ja vastaanottajana. (Emt.) Kun tekstin esittämisen väline on tietokone, saman välineen kautta voi uppoutua myös lukemattomiin erilaisiin viesteihin ja toimintoihin.
Tietenkin myös painettu teksti kilpailee ihmiselämän merkitysten rihmastossa. Käsittelen seuraavassa luvussa verkkotekstin lyhyyden vaatimusta, mutta on todettava, että se ei ole vain verkkoteksteihin liittyvä piirre.
Lars J. Hultén (1990) havaitsi tutkiessaan ruotsalaisten sanomalehtien reportaaseja vuosilta 1960-1985, että reportaasien tekstit ovat lyhentyneet tuona aikana selvästi. Pitkät, yhtenäiset tekstimassat ovat muuttuneet lyhyiksi kappaleiksi, sillä lukemisen on oltava helppoa ja tekstin visuaalisen ilmeen houkuttelevaa. Ei riitä, että teksti on mielenkiintoista, sen on myös näytettävä mielenkiintoiselta (emt., 219). Mielestäni kehitys on jatkunut samaan tapaan myös 1990-luvun aikana. Tekstien osalta linjaa kuvaavat esimerkiksi Uutislehti 100:n ja Metron kaltaiset ilmaisjakelulehdet, jotka sopivat hyvin kiireisten työmatkalaisten tarpeisiin.
Paralleelisuuden passio on johtanut opetusministeriön kansliapäällikön Vilho Hirven sanoin vilkaisuviestintään (Stenbäck 1999), joka Nielsenin viittaamaan elämänmenon hektisyyteen palatakseni sopii erinomaisesti koko nykykulttuuriin. Pikaruuan suosio kasvaa jatkuvasti, kännyköiden välillä singahtele 160 merkkiin rajoittuvia tekstiviestejä, radiot määrittävät tarkkaan, kuinka monta sekuntia puheosuudet saavat kestää ... Esimerkkejä löytyy loputtomiin.
Kaikista näistä edellä luettelemistani syistä johtuen ruudulta luettavaksi tarkoitetun verkkotekstin on oltava ikään kuin valmiiksi silmäiltyä. Kirjoittajan on selvitettävä itselleen, mikä on tekstin tärkein sanoma. Jos hän ei tiedä sitä itse, on varmaa, ettei levoton surfaajakaan sitä löydä. On tietenkin varmaa, että valmiiksi silmäiltyäkin tekstiä silmäillään. On kuitenkin todennäköisempää, että se saa sanomansa paremmin perille kuin yhtenäinen tekstimassa.
Jakob Nielsenin mukaan yksi tärkeistä helposti luettavan (siis helposti silmäiltävän), miellyttävän verkkotekstin ominaisuuksista on lyhyys. Koska ruudulta lukeminen on noin 25 prosenttia hitaampaa kuin painetun tekstin lukeminen, Nielsenin (1997a) mukaan verkkotekstin on oltava huomattavasti tiiviimpää kuin paperille tarkoitetun. Jotta lukeminen olisi miellyttävää, tekstin karsiminen neljäsosan lyhyemmäksi ei riitä. Tekstiä on oltava noin puolet vähemmän kuin paperimediassa (ema).
Nielsenin mukaan verkkotekstin lyhyyttä puoltaa sekin, että tekstin rullauspainikkeiden käyttö on useimmista verkon käyttäjistä vastenmielistä (ks. myös Isokääntä 1997, 29 ja Hatva 1998, 9). Tästä voidaan olla monta mieltä. Rullauspainikkeet eivät välttämättä ole kaikille käyttäjille (ainakaan kaikissa tilanteissa) enää kauhistus. Kun verkon ja selainten käyttö tulee tutuksi, rullaamiseenkin totutaan. Eräässä uusimmista artikkeleistaan myös Nielsen (1999) kirjoittaa jo scrollauskokemuksesta. Käyttäjät alkavat usein rullata verkkosivua jo ennen kuin kaikki elementit ovat latautuneet. He myös rullaavat sivuja eri tavoin lukemisen eri vaiheissa (ema).
Lyhyyden vaatimuksesta puhuttaessa kannattaa ottaa huomioon myös se, että verkko on erinomainen jakelukanava. Lyhyyden tavoite koskee ennen kaikkea ruudulta luettavaksi tarkoitettuja tekstejä. Osaa verkosta löytyvistä teksteistä ei ole edes tarkoitettu ruudulta luettaviksi, vaan tulostettaviksi. Esimerkiksi Finnkinon sivustolla (www.finnkino.fi/) tämä on ymmärretty hyvin, sillä vaikkapa Finnkino Plevna -elokuvakeskuksen historiasta kertova sivu on selkeästi tarkoitettu tulostettavaksi. Tämä tehdään selväksi heti tekstin alussa, josta löytyy tulostuspainike. Näin tekstin tulostaminen on tehty myös erittäin helpoksi. Tehtaan kuolema puolestaan on nimenomaan ruudulta luettavaksi tarkoitettu teos. Sen tulostaminen on suorastaan hankalaa, sillä Flash-tiedostoja ei voi printata suoraan.
Lyhyys ole itseisarvo myöskään ruudulta luettaviksi tarkoitetuissa teksteissä.
Journalisteille tekstin lyhentäminen on tuttua. Silti heitä huolettaa verkkotekstin erityinen lyhyyden vaatimus, sillä he pelkäävät sen johtavan journalismin pinnallistumiseen ja kielellisen ilmaisun köyhtymiseen (Heinonen 1998, 95 ja Heinonen 1999, 47). Osittain pelko onkin aiheellinen.
Esimerkiksi uutisten suhteen verkkojulkaisuun kirjoittaminen saattaa vastata tilannetta, jossa kaikki sanomalehden uutiset olisi tiivistettävä yhden palstan pikku-uutisiksi (22). Kirjoittajan onkin mietittävä, mikä sopii juuri hänen aiheelleen ja pohdittava, missä yhteydessä teksti verkossa julkaistaan. Olisikin ehkä parempi puhua tekstin tiivistämisestä, turhan karsimisesta, kuin lyhentämisestä.
Nämä seikat kannattaa huomata, mutta niistä huolimatta lyhyys on kiistatta silmäiltävyyttä parantava tekstin ominaisuus. Sen lisäksi silmäilyä helpottaa esimerkiksi keskeisten sanojen lihavointi. Myös hypertekstilinkkeinä käytetyt sanat toimivat lihavoinnin tavoin (Nielsen 1997b). Kirjoittajan kannattaakin miettiä tarkkaan, mitä sanoja linkkeinä käyttää ja huolehtia siitä, että linkit ja lihavoinnit erottuvat toisistaan selvästi.
Hyviä valmiiksi silmäilyn keinoja ovat myös myös informatiivisten otsikoiden ja alaotsikoiden sekä selkeiden listojen kirjoittaminen. Mitä vähemmän sivulla on yhtenäistä tekstimassaa, sitä vaivattomammin lukija voi nopealla vilkaisulla saada selville, mitä sivu käsittelee (ema).
Tekstin lukemista helpottaa journalisteille tuttu uutisen ylösalaisin käännetyn pyramidin rakenne. Tärkeimmät asiat ja yhteenveto artikkelin sisällöstä on syytä sijoittaa heti alkuun, yksityiskohdat loppuun Suositeltavaa on myös huolehtia siitä, että kukin kappale käsittelee vain yhtä asiaa. Kun asia vaihtuu, vaihtuu myös kappale. (Nielsen 1997a.)
Kaiken kaikkiaan Nielsen suosittelee verkkoon kirjoittajalle yksinkertaisen ja selkeän kielen käyttöä. Verkossa hyvin yleiseen yli-innokkaaseen superlatiivien käyttöön ei ole tarvetta, sillä se ei ole edes varteenotettava keino parantaa sivun kilpailukykyä. Lukijat eivät kaipaa markkinahenkistä hehkutusta, vaan nopeasti löydettävä informaatiota. (Ema.)
Hypertekstirakenne tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää verkon erityispiirteitä ja välttää pitkästä tekstimassasta koituvia ongelmia. Esimerkiksi Ari Isokääntä (1997, 29) tarjoaa hypertekstiä ratkaisuksi verkkojulkaisujen pahimpana ongelmana pitämäänsä tekstien liialliseen pituuteen. Hänen mukaansa hyperteksti voi myös auttaa lukijaa hahmottamaan juttukokonaisuuksia.
Tietenkin voi käydä myös päinvastoin. Esimerkiksi Nielsen (1995, 247) pohtii ”lost in hyperspace” -ilmiötä, jossa lukija eksyy linkkien viidakkoon. Jos lukija kokee olevansa eksyksissä, hän keskittyy lukemiseen entistä vähemmän, ei löydä enää tarvitsemaansa tietoa ja turhautuu. Pelkkä hypertekstirakenne ei siis ole vastaus tekstimassojen ongelmaan. On myös huolehdittava navigoinnin loogisuudesta.
Nielsenin (1997a) mukaan toimiva hypertekstirakenne kuuluu oleellisesti hyvään, tiiviiseen verkkotekstiin, sillä yksittäinen tekstiosuus ei paisu tuskastuttavan pitkäksi, jos teksti pilkotaan useaan osaan. Samalla kirjoittaja voi lyhyyden vaatimuksesta huolimatta kertoa asiastaan syvällisesti. Hänen ei tarvitse jättää tekstiä pinnalliseksi pyyhkäisyksi, sillä hypertekstissä on periaatteessa loputtomasti tilaa linkityksen takaa löytyvälle lisätiedolle.
Hypertekstimahdollisuutta ei kuitenkaan saa käyttää lineaarisen tekstin yksinkertaiseen paloitteluun. Tällä saadaan aikaan vain se, että tekstiä on vaikea tulostaa. Kuten kappaleidenkin, kunkin erillisen tekstin osan, solmun, tulee käsitellä vain yhtä asiakokonaisuutta. (Ema.)
(21) Kuvanvaihtotaajuus, joka ilmoitetaan hertseinä ( Kuusisto & Pippuri 1998, 136: (Jaakohuhta 1996, 718)).
(22) Esimerkiksi HS:n Verkkoliitteen uutispäällikkö Petteri Numminen (1998) käyttää verkkojulkaisujen tiivistetyistä uutisista osuvaa nimitystä nintendo-uutinen.
Seuraavana Osa 1: Verkkoreportaasin aiheen valinta
| Nicklas Koski Ylös Etusivu | |
© 1999 Anni Kämäräinen & Nicklas Koski • Verkkoreportaasin
synty
Pävitetty 1.10.1999 • www.nicklaskoski.com/gradu