| Nicklas Koski Etusivu | |
Työhömme liittyvät oleellisesti uuden median peruskäsitteet hyperteksti, multimedia ja hypermedia sekä lineaarisuus, epälineaarisuus ja multilineaarisuus.
Pidän käsitteiden selventämistä tarpeellisena, sillä niiden rajat tuntuvat olevan häilyviä. Varsinkin sanoja hyperteksti ja hypermedia käytetään vaihtelevasti. Pyrin tässä luvussa selvittämään hypertekstin kriteereitä ja hypertekstin, hypermedian ja multimedian eroja sekä määrittelemään, mihin näistä muodoista verkkoreportaasimme kuuluu. Pohdin myös interaktiivisuuden eli vuorovaikutteisuuden käsitteen merkitystä.
|
Tulosta OSA
1:
OSA 2: LIITTEITÄ Tarvitset Acrobat Readerin |
Hyperteksti kuuluu verkkotekstin varsin epämääräisiin peruskäsitteisiin. Käsittelen sitä tässä vain määritelmän tasolla, sillä mielestäni minun kannattaa keskittyä hypertekstuaalisuuteen nimenomaan verkkoreportaasimme kirjoittamisen kannalta, siis soveltaa hypertekstin teoriaa käytäntöön. (11)
Hypertekstin idean historia (12) juontaa kauas. Sen edeltäjänä voi pitää kirjoja, joiden rakenne muistuttaa hypertekstin linkitystä. Kai Ekholm ja Klaus Oesch (1993, 27) mainitsevat Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan, mutta esimerkkejä löytyy paljon muitakin.
Esimerkiksi tietosanakirjat viitteineen ovat rakenteeltaan hypertekstiä, samoin tämä tutkielma alaviitteidensä ansiosta.
Ekholm ja Oesch (1993, 46) mieltävät hypertekstin yleiseksi käyttöliittymäfilosofiaksi, joka perustuu linkkeihin. Hyperteksti koostuu lyhyistä itsenäisistä tekstin osista, solmuista (13), joista on asiayhteyden perusteella linkkejä toisiin osiin.
Ekholmin ja Oeschin (1993, 47) mukaan hyperteksti sisältää seuraavia ominaisuuksia:
Kuten Ari Isokääntä (1995, 14) huomauttaa, Ekholmin ja Oeschin luettelo on pikemminkin toimivan, helppokäyttöisen hypertekstirakenteen kuvausta kuin pelkkä hypertekstin määritelmä. Hypertekstistä voidaan puhua jo silloin, kun luettelon kolme ensimmäistä kohtaa täyttyy.
Jakob Nielsenin (1995) mukaan yksinkertaisin tapa kuvata hypertekstiä on verrata sitä peräkkäisesti etenevään tekstiin. Hyperteksti ei etene peräkkäisesti eikä siinä ole tiettyä järjestystä; lukijalla on lukemattomia erilaisia mahdollisuuksia edetä tekstissä (emt., 1).
Mielestäni tässä kannattaa korostaa sitä, että hypertekstin ei-peräkkäisyys koskee nimenomaan tekstin rakennetta (ks. luku 3.2). Mikään ei estä lukemasta myös ”perinteisiä” tekstejä monissa erilaisissa järjestyksissä. Nielsenin esittämä täsmennys onkin paikallaan. Tärkeimpänä hypertekstin kriteerinä hän nimittäin pitää sitä, miltä käyttöliittymä näyttää ja tuntuu. Lukijasta on tunnuttava siltä, että hän voi edetä tiedon verkostossa vapaasti (emt., 4–5).
Tämä huomio liittyy käsitykseen hypertekstin assosiatiivisuudesta. Solmuihin ja linkitykseen perustuvan rakenteen katsotaan jäljittelevän ihmisen aivojen toimintaa ja ajattelumme mielleyhtymiä (ks. esim Ekholm & Oesch 1993 16–17). Mielestäni väite on yksittäistä hypertekstisovellusta käsiteltäessä jossain määrin idealistinen, mutta todellisesta assosiatiivisuudesta voidaan varmasti alkaa puhua esimerkiksi, jos Internet käsitetään yhdeksi suureksi hypertekstiksi.
Periaatteessa hypertekstin, hypermedian ja multimedian erottelu on yksinkertaista: Hyperteksti on dokumentti, joka koostuu tekstisolmuista ja niiden välisistä linkeistä. Hypermedian rakenne on samanlainen, mutta solmut voivat sisältää tekstin lisäksi myös muita tiedon muotoja - ääntä, kuvia ja liikkuvaa kuvaa. Multimedia tarkoittaa pelkästään näiden tiedon eri muotojen yhdistelmää, sillä siihen ei liity hypertekstin navigoitavaa rakennetta. (Ks. esim. Kuusisto & Pippuri 1998 20–21.)
Käytännössä käsitteiden erottelu ei ole aivan näin helppoa.
Hypertekstin ja hypermedian erottamisesta vallitsee kahtalaisia mielipiteitä. Käsitteiden sekavuutta kuvaa hyvin se, että esimerkiksi Ekholm ja Oesch (1993) edustavat yhtä aikaa molempia näkökantoja. Ensin he kertovat, että hyperteksti voi sisältää tekstin lisäksi myös kuvia, ääntä, grafiikkaa ja liikkuvaa kuvaa (emt., 45). Varsin pian he kuitenkin määrittelevät hypertekstin staattiseksi tiedoksi:
”Hypertekstin ja hypermedian erottaakin parhaiten siitä, että hypertekstissä käsitellään staattista, ajasta riipumatonta tietoa, kun taas hypermedia sisältää myös dynaamista, ajasta riippuvaa tietoa - ääntä, videokuvaa ja animaatiota.” (Emt., 49,)
Markku Soikkeli (1996) määrittelee hypermedian samaan tapaan kuin Ekholm ja Oesch edellä esittämässäni lainauksessa. Hänen mukaansa hyperteksti sisältää pelkkää tekstiä, hypermedia muitakin tiedon muotoja, kuten liikkuvaa kuvaa ja ääntä.
Jakob Nielsen (1995, 5) puolestaan ei haluaisi erottaa hypermediaa hypertekstistä. Hänen mukaansa on tarpeetonta varata hypertekstin käsitettä tarkoittamaan pelkästään tekstiin perustuvia järjestelmiä, sillä suurin osa nykyisistä järjestelmistä sisältää myös grafiikkaa, ääntä jne. Nielsen päätyy käyttämään kumpaakin käsitettä vaihtelevasti, pitäytyen mieluummin hypertekstissä. Itse kallistun samalle kannalle kuin Nielsen. Hyperteksti voi mielestäni sisältää ääntä, kuvia ja liikkuvaa kuvaa. Käytän kuitenkin myös käsitettä hypermedia, sillä välillä on tarpeen korostaa sitä, että dokumentti sisältää tekstin lisäksi myös muita tiedon muotoja.
Sekaannukset eivät kuitenkaan lopu tähän. Ongelmia aiheuttaa myös hypermedian ja multimedian erottelu, vaikka multimedian käsitteestä tuntuukin vallitsevan jonkinasteinen yksimielisyys.
Ekholmin ja Oeschin (1993) mukaan multimedia tarkoittaa ”tietokoneella tapahtuvaa tekstin, äänen ja kuvan eri muotojen yhdistämistä yhdeksi mielekkääksi kokonaisuudeksi”. Periaatteessa vaikkapa televisio ja elokuvakin ovat multimediaa, mutta käsitteen tiukka tulkinta sisältää aina tietokoneen. Tästä seuraa se, että ohjelma televisiosta katsottuna on televisio-ohjelma, tietokoneen ruudulta katsottuna multimediaa. (Emt., 43.)
Multimediaesitys käydään tavallisesti läpi alusta loppuun, se on hierarkinen ja toimii joko automaattisesti tai käyttäjällä on valittavissa vain ennalta määrättyjä polkuja (Kuusisto & Pippuri 1998, 21). Kun multimedia on rakennettu hypertekstin tavoin käytettäväksi, navigoitavaksi kokonaisuudeksi, se on hypermediaa. Multimedia ei siis ole sinällään hypermediaa, mutta hypermedia sisältää aina myös multimedian ominaisuuksia. (Ks. esim. Nielsen 1995, 6 ja Hintikka 1996, 5.)
Määritelmä vaikuttaa selkeältä, mutta siihenkin liittyy eräs ongelma. Missään ei ole määritelty täsmällisesti, kuinka verkostomainen tekstin (tai muun tiedon muodon) täytyy olla, jotta se voitaisiin luokitella hypertekstiksi. Ei ole olemassa määritelmää riittävästä linkityksen monimutkaisuudesta tai solmujen lukumäärästä, eikä selvää rajaa, jonka jälkeen multimedia muuttuu hypermediaksi. Esimerkiksi Jakob Nielsen pitää hypertekstin kriteereinä lukijan tuntemuksia, ja Janet H. Murrayn (1997, 55–56) mukaan kukin hypertekstin tiedon osa voi sisältää lukuisia linkkejä, ei yhtään linkkiä tai vaikkapa vain mahdollisuuden siirtyä eteen- tai taaksepäin.
Kaiken tämän perusteella on hieman hankalaa määritellä, mitä muotoa Tehtaan kuolema edustaa. Toisten mukaan se lienee ilmiselvästi multimediaa, toisten mielestä hypermediaa.
Esimerkiksi Tehtaan kuoleman julkaisija Sirkus.com päätti nimetä sen multimediareportaasiksi verkkoreportaasin sijaan (14). Tähän on todennäköisimmin syynä se, että varsin usein multimediaa käytetään hypermedian synonyymina. Multimedia on tuttu, paljon esillä oleva sana. On siis luultavaa, että Sirkus.comin lukijoille sana multimediareportaasi avautuu helpommin kuin verkkoreportaasi.
Itse käytän kuitenkin Tehtaan kuolemasta sanaa verkkoreportaasi, ja määrittelen sen hypermediaksi tai hypertekstiksi.
Verkkoreportaasimme sisältää ainakin jossain määrin vapaasti navigoitavan hypertekstirakenteen sekä multimedian ominaisuuksia.
Ekholmin ja Oeschin määritelmien perusteella reportaasimme olisi siis hypermediaa, Nielsenin määreiden mukaan hypertekstiä. Itse päädyin käyttämään molempia käsitteitä. Sisällytän hypertekstin käsitteeseen myös reportaasimme hypermediaominaisuudet, mutta mielestäni niitä on välillä tarpeen korostaa (ks. Nielsen 1995, 5).
Ennen kuin siirryn käsittelemään interaktiivisuutta, määrittelen lyhyesti lineaarisuuden, epälineaarisuuden ja multilineaarisuuden käsitteet ja yritän selvittää niiden välisiä eroja. Tämä on tarpeen, sillä ainakin tekstin suhteen käsitteet kietoutuvat toisiinsa. Multilineaarista tekstiä pidetään vuorovaikutteisena tekstin muotona (Cameron 1995).
Hypertekstistä puhuttaessa viitataan usein suoraan epälineaarisuuteen. Hypertekstirakenne ja epälineaarisuus eivät kuitenkaan ole sama asia, sillä yhtä epämääräistä on sanoa, että ”perinteiset” tekstit olisivat aina lineaarisia.
Perinteisten tekstien oletettu lineaarisuus liittyy käsitykseen, joka on sidoksissa Aristoteleen Runousopissa määrittelemiin kirjoittamisen perusteisiin. Aristotelinen, lineaarinen teksti sisältää aina alun, keskiosan ja lopun ja etenee johdonmukaisesti vaiheesta toiseen (Aristoteles 1982, 27).
Rankasti yksinkertaistaen lineaarisella tekstillä tarkoitetaan peräkkäisesti etenevää tekstiä, jossa kirjainten, sanojen ja lauseiden järjestys on kirjoittajan määräämä ja pysyvä. Lineaarista tekstiä on tapana lukea järjestyksessä sana sanalta, alusta loppuun (Aarseth 1994, 51). Epälineaarinen teksti on siten muoto, jossa kirjainten, sanojen ja lauseiden järjestys vaihtelee lukukerrasta toiseen (ema., 51). Tekstillä ei ole määrättyä järjestystä, sillä se haarautuu erilaisiksi poluiksi (ks. esim. Tarkka 1996, 195).
Aivan näin yksinkertaista ei lineaarisuuden ja epälineaarisuuden määrittely kuitenkaan ole. Käsitteisiin liittyy runsaasti ristiriitaisia näkemyksiä ja huomioita, jotka ovat kukin omalla tavallaan oikeassa. Espen Aarsethin (1997) mukaan lineaarisuutta ja epälinearisuutta erotellessa liikutaankin varsin vaarallisilla vesillä. Määritelmissä jää aina jotakin huomaamatta, vaikka samalla syntyisikin myös uusia näkökulmia (emt., 47).
Käsitteiden välille syntyy helposti sekaannuksia jo siitä syystä, että aina ei ole selvää, puhutaanko tekstin rakenteesta vai sen käyttötavasta.
Minkä tahansa tekstin lukutapaa voidaan pitää epälineaarisena. Esimerkiksi kirjoja ja sanomalehtiä luetaan usein tekstissä hyppelehtien ja sivuja selaillen (ks. luku 6). Toisaalta pelkkä rakenteellinenkaan epälineaarisuus ei ole yksinkertainen käsite. Jos ajatusta jatketaan riittävän pitkälle, törmätään mahdottomuuteen: Rakenteellisesti täydellisen epälineaarinen teksti tarkoittaisi sitä, että jokaista kirjainta voi seurata mikä tahansa muu kirjain. Jo pelkkä yksi sana on lineaarisesti järjestetyistä kirjaimista koostuva kokonaisuus.
Hatara on myös jako, jonka mukaan ”perinteiset tekstit” (kuten kirjat) olisivat itsestään selvästi lineaarisia ja hypertekstit epälineaarisia (vrt. Kuusisto & Pippuri 1998, 57). Hypertekstikokonaisuus, jonka solmuissa on linkki vain eteen- ja taaksepäin, on huomattavasti lineaarisempi kuin vaikkapa painettu kirja, jonka lopun lukija voi vilkaista milloin haluaa (ks. esim. Aarseth 1997, 47). Tällaisessa hypertekstissä lukijan on viimeiselle ”sivulle” päästäkseen kuljettava koko tekstikokonaisuuden läpi. Tietenkin voidaan myös kysyä, onko tällainen teksti hypertekstiä lainkaan.
Gunnar Liestølin (1994) mukaan epälineaarisuudesta puhuttaessa olisi muistettava myös erottaa tilan ja ajan epälineaarisuus. Teksti voi olla tilan suhteen epälineaarinen, mutta aika on aina lineaarista. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat siten lineaarisia ilmiöitä, sillä ne etenevät peräkkäisesti ajassa. Voimme valita erilaisista vaihtoehdoista, mutta voimme valita vain yhden vaihtoehdon kerrallaan. Aina kun lukija lukee lauseen, hän poimii sen epälineaarisesta kontekstistaan ja asettaa sen lineaarisen merkitysketjun jatkeeksi. Epälineaarisen tekstin lukeminen muuttaa siis tilan epälineaarisuuden ajan lineaarisuudeksi. (Ema., 106.)
Kuten Aarseth (1997, 43) toteaa, Liestølin huomio vaikuttaa järkevältä. Sitä kuitenkin heikentää se, että hän hyväksyy mielihyvin multilineaarisuuden käsitteen (Liestøl 1994, 110). Jos aika ei voi olla epälineaarista, se tuskin voi olla multilineaaristakaan. Eikö multilineaarinen teksti siis muutu luettaessa lineaariseksi epälineaarisen tekstin tapaan?
Aarsethin mukaan multilineaarisuus ei ole yhtään epälineaarisuutta yksinkertaisempi termi. Sitä käytettäessä tulisi pohtia, kenen tai minkä vetämistä linkityksistä oikeastaan puhutaan; tekijän, käyttäjän vai kenties teoksen. Toisaalta, jos teoksessa on useita rinnakkaisia polkuja, multilineaarisuus on luonnollinen sanavalinta, mutta entä jos polut haarautuvat ja risteävät? (Emt., 44.)
Aarsethin huomioista huolimatta käytän tässä tutkielmassa multilineaarisuuden käsitettä kuvaamaan verkkoreportaasimme muotoa. Tekstin rakenteen kannalta multilineaarisuus on mielestäni hyvä termi (ks. myös Järvinen, A. 1999, 48). Koska tekstin täydellinen epälineaarisuus on jokseenkin mahdotonta, multilineaarisuus kuvaa huomattavasti osuvammin ei-lineaarisen tekstin rakennetta. Tällainen teos koostuu siis lineaarisista tekstin osuuksista, jotka esiintyvät teoksen rakenteessa multilineaarisesti.
Interaktiivisuus eli vuorovaikutteisuus on uudesta mediasta puhuttaessa paljon ja keveinkin perustein toisteltu termi. Vuorovaikutus onkin saanut uuden merkityksen uuden median synnyttyä. Alunperin ihmisten välistä kanssakäymistä tarkoittanut käsite kuvaa uudessa mediakulttuurissa myös ihmisen ja koneen, käyttöliittymän välistä kommunikaatiota. (Tarkka 1996, 195 ja Orava 1998, 112.)
Verkkojulkaisemista käsiteltäessä esiin nousee useimmiten ihmisten välinen, vaikkakin koneen välityksellä tapahtuva vuorovaikutus. Verkkojulkaisuissa luonteva ja jossain määrin jo toimiva ihmisten välinen vuorovaikutuksen muoto on toimittajan ja lukijan välinen sähköpostiyhteys. Myös keskustelupalstat ja lukijoiden lähettämien kysymysten mukaan tehdyt haastattelut (15) ovat verkkojournalismille tyypillisiä vuorovaikutuksen muotoja.
Teen tässä tutkielmassa selvän jaon ihmisten välisen vuorovaikutuksen sekä ihmisen ja käyttöliittymän välisen vuorovaikutuksen kesken (ks. Orava 1998, 112-133). Tehtaan kuolema- verkkoreportaasissamme toimii vain yksinkertaisin verkkojournalismissa käytetty ihmisten välisen vuorovaikutuksen muoto, sähköpostiyhteys. Kiinnostuksemme suuntautuu nimenomaan käyttäjän ja teoksen väliseen vuorovaikutukseen.
Esimerkiksi CD-ROM- ja verkkotuotantoon erikoistuneen Antiromin perustajajäseniin kuuluva Andy Cameron (1995) tarkastelee vuorovaikutteisuutta juuri tästä näkökulmasta. Hänen mukaansa teoksen vuorovaikutteisuus tarkoittaa sitä, että yleisö (lukija, kuulija, katsoja, käyttäjä ...) voi aktiivisesti osallistua teoksen tai esityksen kontrollointiin. Vuorovaikutteisessa teoksessa yleisö pystyy vaikuttamaan siihen merkittävällä tavalla, ei pelkästään tulkitsemaan sen merkitystä. Esimerkiksi musiikki on vuorovaikutteista silloin, kun kuulija voi muuttaa esitettävää ääntä (ema).
Espen Aarseth (1997) puolestaan kuuluu niihin, joiden mielestä koko vuorovaikutteisuuden käsitettä tulisi välttää. Hänen mielestään vuorovaikutteisuus on erinomainen esimerkki teknologiateollisuuden kaupalliseen käyttöön ottamasta termistä, joka on hyväksytty varauksettomasti. Uudemmaksi esimerkiksi hän tarjoaa kyllästymiseen saakka toisteltua ”virtuaalisuutta”. (Emt., 48.)
Aarsethin mukaan vuorovaikutteisuuden käsite on jo pitkään liittynyt teollisuuden kaupalliseen sanastoon. Alkujaan se tarkoitti sellaisia tietokoneita, joille oli mahdollista antaa käskyjä myös kesken ohjelman. Yleisemmin käsite ”vuorovaikutteisuus” alkoi vähitellen merkitä uutta, radikaalisti entistä parempaa teknologiaa. Vähitellen esiteltiin vuorovaikutteinen lehdistö, vuorovaikutteinen televisio, jopa vuorovaikutteiset talot, jotka kaikki lupasivat kuluttajalle entistä parempaa asemaa. (Emt., 48.)
Aarsethin mielestä vuorovaikutteisuuden ideologinen merkitys on selvä: Se viittaa siihen, että ihmiset ja koneet ovat tasavertaisia kommunikoinnissa, koska kone pystyy ottamaan vastaan ihmisen antamia käskyjä ja vastaamaan niihin. Käsitteen varsinainen merkitys on hänen mukaansa hämärämpi. Se liittyy epämääräisiin ajatuksiin tietokoneista, käyttäjän vapaudesta ja personoidusta mediasta, mutta ei oikeastaan tarkoita yhtään mitään. (Emt., 48.)
Olen toki huomannut, että vuorovaikutteisuuden käsitettä käytetään varsin vallattomasti. Saatan syyllistyä siihen itsekin, mutta mielestäni se on silti käyttökelpoinen käsite kuvaamaan verkkoreportaasimme tekstin ja yleisön välistä suhdetta. Keskityn siis ihmisen ja käyttöliittymän (teoksen) väliseen vuorovaikutukseen ja käsittelen sitä lähinnä tekstin kannalta. Pohdin, mitä on journalistisen verkkotekstin ja lukijan/käyttäjän välinen interaktiivisuus.
(11) Hypertekstuaalisuuden filosofiasta kiinnostuneille suosittelen esimerkiksi Aki Järvisen (1999) kirjaa Hyperteoria–lähtökohtia digitaalisen kulttuurin tutkimukselle.
(12) Hypertekstin käsitteen keksi Ted Nelson 1965 tarkoittamaan aluksi lähinnä tietokoneelle kirjoitettua tekstiä. Hänen yhä jatkuvan Xanadu-projektinsa tarkoituksena on koota kaikki ihmiskunnan tuottama tieto yhdeksi suureksi hypertekstijärjestelmäksi, globaaliksi kirjastoksi. Varsinaisen hypertekstin historian ensimmäinen merkkipaalu on kuitenkin Vannevar Bushin Memex - Memory Extension 1940-luvulta. Suunnitelmien asteelle jäänyt laite oli reikäkortteihin perustuva järjestelmä, joka linkittäisi kaiken siihen tallennetun tiedon ihmisen muistin laajennukseksi. (Ekholm & Oesch 1993, 28–39 ja Nielsen 1995, 33–39.)
(13) Solmuista käytetään myös englannin kielen mukaista nimitystä noodi (node).
(14) Käsittelen verkkoreportaasi-nimitystä tarkemmin luvussa 4.
(15) Esimerkiksi
Verkko-Aamulehdellä on tällaisia haastatteluja
(www.aamulehti.fi/haastattelu/).
Seuraavana Osa 1: Tyylilajina verkkoreportaasi
| Nicklas Koski Ylös Etusivu | |
© 1999 Anni Kämäräinen & Nicklas Koski • Verkkoreportaasin
synty
Pävitetty 1.10.1999 • www.nicklaskoski.com/gradu