Nicklas Koski    Etusivu

4 Tyylilajina verkkoreportaasi

Heti alusta alkaen valitsimme journalistiseksi tyylilajiksemme reportaasin. Se oli luonteva vaihtoehto, sillä tärkeimpänä tavoitteenamme oli luoda elämyksellinen journalistinen verkkoteos informatiivisuutta unohtamatta.

Vaikka ei olekaan järkevää keskittyä vertaamaan verkkoreportaasiamme lehtireportaaseihin, käytän joitakin sen määreitä analyysissani. Jotta voisin perustellusti analysoida verkkoreportaasin tekstin kirjoitusprosessia, rakennetta ja tyyliä, käsittelen lyhyesti reportaasia juttutyyppinä.

4. 1 Hyperreportaasi, webortaasi, verkkoreportaasi?

Reportaasin käsite on lainattu selvimmin painetun lehden toimitustyön sanastosta (vrt. Hultén 1990, 11). Verkkojulkaisujen journalismin lajityypit ovat vasta muotoutumassa (ks. esim. Orava 1998, 118), joten yhtä hyvin työtämme voisi sanoa featureksi tai vaikkapa television, elokuvan tai radion käytäntöjen mukaan dokumentiksi (ks. esim. Bech-Karlsen 1995, 43).

Tehtaan kuoleman julkaissut Sirkus.com valitsi käyttöön termin multimediareportaasi. Nimitys on aivan yhtä onnistunut kuin verkkoreportaasikin, mutta se edellyttää sitä, että teosta pitää pikemminkin multimediana kuin hypermediana (ks.luku 3.1).

Markku Soikkeli (1996) käsittelee artikkelissaan Älykästä kirjaa etsimässä hyperromaania. Hänen mukaansa nämä hypermediaa kokeilevat teokset voitaisiin yhtä hyvin nimetä hypersarjakuviksi tai vaikkapa hyperdraamoiksi. Samaa periaatetta noudattaen teostamme voisi nimittää hyvällä syyllä hyperreportaasiksi. Hyperreportaasin käsite vaatisi kuitenkin tarkennusta. Koska välineenämme on nimenomaan tietoverkko, ei vaikkapa CD-ROM, työtä tulisi kutsua esimerkiksi hyperreportaasiksi verkossa. Tällainen määritelmä olisi kuitenkin turhan monimutkainen.

HS:n Verkkoliite on ottanut reportaasiamme vastaavista teoksista käyttöön sanan webortaasi, joka viittaa samalla sekä verkkoon että reportaasin käsitteeseen. Se on sinänsä erinomainen sana, mutta koska webille löytyy suomenkielinen vastine, käytän mieluummin sitä. Webortaasi-sanan painolastina on myös sen erottamaton yhteys nimenomaan HS:n Verkkoliitteen artikkeleihin.

Estettä reportaasi-sanan käyttämiseen ei sinänsä ole. Reportaasilla on nimenomaan painetussa lehdessä juuri niitä ominaisuuksia, joita halusimme oman työmme tarjoavan. Reportaasin tehtävänä on antaa elämyksiä, viihdettä ja tietoa, pintaa syvemmälle ulottuva näkemys johonkin asiaan (Bech-Karlsen 1986, 86). Reportaasi on myös moniselitteinen, jopa hieman epämääräinen journalismin muoto verrattuna vaikkapa uutiseen. Käsitteen alle mahtunee siis myös verkkoon tarkoitettu kokeileva teos, verkkoreportaasi.

Korostan kuitenkin, että tukeutuessani seuraaviin reportaasin määritelmiin käytän niitä ennen kaikkea tekstini lajityypin arviointiin, en esimerkiksi äänen analysointiin.

4. 2 Reportaasin määrittelyä

Tarkastelen tässä luvussa lyhyesti reportaasin ominaispiirteitä juttutyyppinä. Käytän määritelmissäni reportaasin pohjoismaisten asiantuntijoiden Lars J. Hulténin (1990) ja Jo Bech-Karlsenin (1986) pohdintoja. Määritelmät ovat hyvin tekstikeskeisiä, sillä niissä ei juuri puututa esimerkiksi kuviin tai taittoon. Minulle ne kuitenkin riittävät hyvin, sillä verkkoreportaasissamme teksti on joka tapauksessa hyvin erilaisessa asemassa kuin painetussa lehdessä. Käsittelen reportaasia edelleen myös luvussa 8, jossa analysoin verkkoreportaasimme kirjoittamista.

Reportaasin käsitteen monitulkintaisuutta kuvaa mainiosti Jorma Miettisen (1984, 75) toimittamisen perusoppikirjassaan Toimitustyö esittämä määritelmä. Hän selittää reportaasin yksinkertaisesti ”monimuotoiseksi juttutyypiksi, joka saa tavallisesti runsaasti tilaa”. Tietenkään Miettinen ei edes väitä määritelmäänsä täydelliseksi, mutta tavallaan hän silti osuu sillä täsmälleen oikeaan. Reportaasi edustaa erittäin monimuotoista journalismin lajityyppiä, jonka selkeimpiä tunnusmerkkejä todellakin on se, että se yleensä saa enemmän tilaa kuin esimerkiksi uutinen tai kolumni (ks esim. Hultén 1990, 43). Kun Miettinen toteaa lisäksi, että reportaasissa voidaan käsitellä periaatteessa mitä aihetta tahansa, määritelmä on kaikessa epämääräisyydessään varsin kattava (Miettinen 1984, 75).

Tarvitsen tutkielmassani kuitenkin myös yksityiskohtaisempaa käsitystä reportaasin olemuksesta. Aloitan lajityypin määrittelyn norjalaisen reportaasin asiantuntijan Jo Bech-Karlsenin (1986) selkeästä listasta. Bech-Karlsenin (1986, 82-85) mukaan reportaasia voi lajityyppinä kuvailla seuraavien ominaisuuksien perusteella:

1. Mukanaolo. Yleensä reportaasi edellyttää toimittajan läsnäoloa jollakin paikalla tai jossakin tilanteessa, mutta tästä voidaan joskus myös poiketa.
2. Henkilökohtainen sävy. Toimittajan oma ymmärrys, kokemus tai elämys ovat tärkeitä. Tekstin on hyvä olla arvioivaa, erittelevää tai persoonallisella tavalla kuvailevaa. Kerronnan minä-muoto on sallittua.
3. Ei riipu tapahtumasta eikä tiukasta ajankohtaisuudesta. Reportaasi voi liittyä johonkin uutiseen tai tapahtumaan, mutta yhtä hyvin se voi liittyä vain johonkin keskusteluun tai oletukseen. Teksti voi perustua hyvinkin yleiseen ajatukseen. Toimittaja voi luoda ajankohtaisuuden itse.
4. Näkökulman monipuolisuus. Ongelmanasettelua, teemaa ja reportaasissa käsiteltäviä asioita on tarkasteltava monesta näkökulmasta. Perusteellinen taustatyö on usein tarpeen.
5. Vaihtelevuus. Vaihtelua voi olla monella tasolla, esimerkiksi tempossa ja rytmissä, näkökulmassa, ajassa ja ajankohtaisuudessa sekä journalististen vaikutuskeinojen käytössä.
6. Kompositio. Reportaasi koostuu useista (kerronnallisista) elementeistä.
7. Eeppisyys. Tekstin luonne on eeppinen, narratiivinen. Toimittaja kertoo reportaasissa lukijoilleen tarinaa. Muodoltaan ja tyyliltään reportaasi saattaa muistuttaa fiktiivistä kertomusta
8. Ympäristön ja henkilöiden kuvaaminen. Lukijoiden täytyy saada jonkinlainen kokonaiskuva reportaasin paikoista ja ihmisistä. Luonteenomaisten yksityiskohtien kuvaaminen on tärkeää.
9. Tunteisiin vetoaminen. Reportaasi vetoaa myös tunteisiin, ei vain älyyn (toisin kuin esimerkiksi uutinen). Reportaasi voi miellyttää tai herättää vastenmielisyyttä, se voi jopa synnyttää aistimuksia; makuja, hajuja, ääniä.

Bech-Karlsenin luettelo on hieman ylenpalttinen lajityypin määritelmäksi, vaikka hän muistuttaakin, ettei hyvän reportaasin tarvitse sisältää kaikkia näitä piirteitä. Hemánuksen (1992, 12) mielestä Bech-Karlsen sekoittaa tutkimuksessaan reportaasin määreet, eli ne ominaisuudet, joilla reportaasi määritellään ja erotetaan muista juttutyypistä, ja hyvän, toimivan reportaasin ominaispiirteet. Listaa ei siis kannata pitää aukottomana reportaasin määritelmänä. Mielestäni se kuitenkin kuvaa reportaasin luonnetta hyvin.

Bech-Karlsenin journalistinen ajattelutapa suosittelee pyrkimistä pois pinnalliselta ilmiötasolta olemustasolle: ”Ilmiön ja olemuksen yhteys synnyttää ymmärtämystä. Tämä on reportaasin keskeinen piirre” (emt., 86).

Pintaa syvemmälle pääsemisessä lista onkin hyväksi avuksi. Jo pyrkimys monipuoliseen näkökulmaan ja mukanaolo reportaasin ympäristössä ja tapahtumissa auttaa toimittajaa ymmärtämään aihettaan. Myös vaihtelevuus, ympäristön ja henkilöiden kuvaaminen sekä henkilökohtainen sävy ovat piirteitä, joiden on helppo myöntää kuuluvan onnistuneeseen reportaasiin. Esimerkiksi tunteisiin vetoaminen on sen sijaan hankalampi vaatimus. Missä kulkee tunteisiin ja älyyn vetoamisen raja? On myös varsin omituista väittää, ettei uutinen voisi vedota myös tunteisiin.

Bech-Karlsenin tapaan myös Lars J.Hultén (1990) korostaa uutisen ja reportaasin sekä uutis- ja reportaasityön eroa. Reportaasi ei ole tiukasti kiinni päivittäisessä uutisvirrassa eikä sen kireissä tuotantoaikatauluissa, joten toimittajalla on mahdollisuus ottaa työlleen sen vaatima aika, tarkkailla ja tutkia. Hän voi nähdä tapahtumien väliset yhteydet, katsella niitä erilaisista näkökulmista ja taustoittaa niitä. (Emt., 13.)

Hulténin tutkimuksen mukaan myös toimittajien itsensä mielestä reportaasi on ennen kaikkea jotakin muuta ja jotakin enemmän kuin uutinen. Tyylilajina se antaa heille mahdollisuuden ilmaista itseään persoonallisella tavalla, toisin kuin uutisjuttu. Reportaasi määritelläänkin yleensä journalismiksi, jossa kuuluu toimittajan persoonallinen äänensävy. Tällä tarkoitetaan sitä, että toimittaja on läsnä tekstissä, hän kuvailee kokemuksiaan ja havaintojaan, näyttää osallistumisensa ja omat ajatuksensa.

Toimittajat eivät kuitenkaan painota pelkästään reportaasin ja uutisen muotojen eroa, vaan myös reportaasin vaatimia erilaisia voimavaroja ja menetelmiä. Hulténin mielestä reportaasi voikin merkitä paitsi esitystapaa myös työtapaa. (Emt., 11-13, 40.)

Reportaasia kuvailaan usein kirjalliseksi tekniikaksi tai tyylilajiksi. Tämä ei kuitenkaan saa Hulténilta kannatusta, sillä hänen mukaansa journalismi tai reportaasi eivät missään tapauksessa voi olla kaunokirjallisuutta tai fiktiivistä proosaa. Hän käsittää tämän kirjallisen otteen reportaasissa dokumentaariseksi tekniikaksi, jota toimittaja käyttää kuvaillakseen tekstissään todellisuutta ja välittääkseen omia kokemuksiaan tästä todellisuudesta. (Emt., 13.)

Dokumentaarinen tekniikka tarkoittaa Hulténin mukaan journalistisen informaation välittämistä asiasisällön lisäksi myös läheisyyden, elämysten ja kokemusten avulla. Se auttaa havainnollistamaan tekstiä ja tekemään sitä ymmärrettäväksi. Dokumentaarisen tekniikan tarjoamat mahdollisuudet tarkoittavat tekstille samaa kuin erilaiset visuaaliset mahdollisuudet elokuvalle. Tekstin tapahtumapaikka, perspektiivi, näkökulma ja sävy voivat vaihdella, se voi luoda lähikuvia tai tarkastella kohdettaan etäältä. (Emt., 13.)

Niin Bech-Karlsenin kuin Hulténinkin esittämät huomiot ovat vain yksi tapa kuvailla reportaasia. Se on monimuotoisuudessaan hankala määriteltävä, sillä pelkästään jo rajanveto faktan ja fiktiivisyyden välillä saattaa reportaasissa olla vaikeaa. Esa Sirkkunen (1996) havaitsee artikkelissaan Matkalla vaarien maahan, että fakta voi hyvinkin jäädä sivuasiaksi. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistun Matkalla baarien maahan -reportaasin kerronnassa hyödynnetään fiktion keinoja jopa siinä määrin, että Sirkkunen alkaa miettiä, voiko sitä pitää enää lainkaan ”todellisuuden dokumentaarisena kuvaamisena” (emt., 39).

Jos lehtireportaasin yleinen määrittely on vaivalloista, varmasti vielä hankalampaa on määritellä verkkoreportaasi tyhjentävästi. On esimerkiksi selvää, että verkkoreportaasissa vanha neuvo Don’t tell it, show it (ks.esim. Bech-Karlsen 1995, 32) saa aivan uudet ulottuvuudet. Kun asiansa voi esittää hypermediaa ja interaktiivisuutta hyödyntäen, näyttämisen rajat laajenevat huomattavasti.

Määrittelemme verkkoreportaasin journalistiseksi teokseksi, jossa yhdistyvät reportaasille ominaiset piirteet ja ainoastaan tietoverkossa mahdolliset ominaisuudet. Näistä tärkein on vuorovaikutteisuus. Verkkoreportaasi on myös medioiden synteesi, jossa radio, televisio, painettu lehti ja tietoverkon mahdollisuudet sulautuvat yhdeksi uudeksi ilmaisumuodoksi.

Tärkeintä ei siis ole se, että verkkoreportaasi täyttäisi kaikki lehtireportaasin vaatimukset. Oleellisempaa on huomata, että pelkkä verkkoon siirretty lehtireportaasi ei vielä ole verkkoreportaasi.

4. 3 Vaihtoehtojournalismi, New Journalism ja verkko

Reportaasia ja varsinkin verkkoreportaasia käsitellessä on kiinnostavaa nostaa esiin käsitteet New Journalism ja vaihtoehtojournalismi, sillä osa niille ominaisista piirteistä sivuaa läheisesti myös ”vallitsevan” journalistisen käsityksen mukaista reportaasia. Varsinkin elämyksellisyys ja toimittajan omat kokemukset korostuvat käsitteiden määrittelyssä. Perustan lyhyen katsaukseni New Journalismiin ja vaihtoehtojournalismiin Tom Wolfen ja E.W. Johnsonin (1973) kirjaan, Lili Wessmanin (1993) pro gradu -tutkielmaan sekä Pertti Hemánuksen ja Ilkka Tervosen (1986) artikkeliin.

Termiä New Journalism ryhdyttiin käyttämään yleisesti amerikkalaisessa journalismissa 1960-luvun alussa. Käsitteen alle kuului useita journalismin muotoja, joiden ilmaisutavat ja tavoitteet poikkesivat vallitsevasta, ”objektiiviseksi” itseään kutsuvasta journalismista. Termillä kuvailtiin myös hyvin erilaisia kirjoittajia, joihin kuuluivat mm. Tom Wolfe, Gay Talese, Truman Capote ja Hunter S. Thompson. Yhteistä kirjoittajien tyyleissä oli kirjallisuudesta lainattujen fiktion tekniikoiden soveltaminen journalismiin sekä (useimmiten) reportterin osallistuminen kuvaamiinsa tapahtumiin. (Wessman 1993, 1–4.)

New Journalismin suuriin nimiin kuuluva Tom Wolfe (1973) määrittelee tyylilajille muutamia tyypillisiä kirjoittamisen tekniikoita. Tärkeitä tyylikeinoja ovat esimerkiksi jutun rakentaminen kohtauksiksi sekä henkilöiden dialogin ja repliikkien tallentaminen kokonaisina ja puhetapaa myöten realistisina. Oleellista on myös esittää tapahtumat aina jonkun tietyn henkilön näkökulmasta ja kuvailla tarkasti ihmisten elämään liittyviä yksityiskohtia, kuten eleitä, tapoja, vaatetusta, huonekaluja jne. (Emt., 31–32.)

New Journalismin moniulotteinen tyyli hyödynsi erilaisia kirjoittamisen keinoja ”sisäisestä monologista” ja tajunnanvirrasta pedanttiin tilastollisten raporttien tarkasteluun (Wessman 1993). Tyylilaji lainasi useita tekniikoita myös suoraan elokuvasta ja televisiosta. Esimerkiksi leikkaukset, takaumat ja ristikuvat olivat visuaalisista välineistä lainattuja ilmaisun keinoja (16) (emt., 9).

Keskustelu vaihtoehtojournalismista ehti Suomeen 1980-luvulla. Käsite liittyy niin vaihtoehtoisiksi miellettyihin tiedotusvälineisiin kuin journalistisiin teoksiinkin siten, että esimerkiksi New Journalism voidaan ymmärtää yhdeksi vaihtoehtojournalismin lajiksi.

Pertti Hemánus ja Ilkka Tervonen (1986) käsittelevät vaihtoehtojournalismia viitaten suomalaisiin silloisiin esimerkkeihin, kuten Radio Cityyn. Hemánuksen ja Tervosen mukaan vaihtoehtojournalismi on mm. ”journalismia, jonka tekijät ovat selvästi panneet oman subjektinsa/subjektiviteettinsa voimakkaassa mielessä peliin ja tarkastelevat todellisuutta [...] oman subjektinsa/subjektiviteettinsa läpi (emt., 10).

Muotonsa puolesta vaihtoehtojournalismia voidaan luonnehtia myös kokemus- ja elämysjournalismiksi. Sille on ominaista perustuminen journalistin omiin kokemuksiin, vieläpä mielellään kokemuksiin, joihin hänellä on voimakas, elämyksellinen suhde. Journalisti ei siis ole vain passiivinen tarkkailija, vaikkakin hän toki voi myös vaihdella roolejaan juttua tehdessään. (Emt., 15–16.)

Vaihtoehtojournalismi kapinoi journalismin persoonattomuutta vastaan pyrkimällä pois neutraalista uutistyylistä. Keinoina olivat juuri edellä mainitut elämyksellisyys ja kokemuksellisuus, jossain määrin jopa journalistisen ilmaisun lähentäminen kaunokirjalliseen ilmaisuun. Näiden keinojen ansiosta vaihtoehtojournalismi alkoi muistuttaa taidetta. (Emt., 15–20.) Taiteenomaisuus liittyi lehdissä tekstin lisäksi myös typografiaan, kuvitukseen ja taittoon. Tavoitteena oli saavuttaa kommunikatiivinen yhteys ei vain lehden lukijoiden, vaan myös satunnaisten selailijoiden kanssa. (Emt., 21.)

Tärkeä piirre vaihtoehtojournalismissa oli myös pyrkimys journalismin ja yleisön suhteen uudistamiseen ja uudenlaisiin journalistisin sisältöihin (emt., 25). Tavoitteita olivat mm. yhteisöllisyys ja se, että yleisö (erityisesti yhteiskunnassa vallankäytön kohteeksi joutuvat) pääsisivät mukaan journalismiin (17) (emt., 26).

Tämä kuulostaa tutulta. Verkkojournalismista puhuttaessa esiin nousee usein juuri yhteisöllisyyden tavoittelu. Ehkä verkkojournalismi tarjoaakin nyt kanavan todelliselle vaihtoehtojournalismille. Siihen saattavat hyvinkin liittyä myös vaihtoehtojournalismin tyylikeinot, kuten journalistisen ilmaisun läheneminen kaunokirjallisuuteen.

(16) Vertaa Lars J. Hulténin (1990, 13) reportaasin tekniikan määritelmiin.

(17) Yhteisöllisyys ja ihmisten pääsy mediaan nousivat erityisen huomion kohteeksi 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa syntyneessä kansalaisjournalismissa. Lue lisää esim. Heikki Heikkilän ja Risto Kuneliuksen (1997) sekä Theodore L. Glasserin ja Stephanie Craftin (1997) artikkeleista.

Seuraavana Osa 1: Verkkoreportaaseja ja esikuvia

Nicklas Koski    Ylös    Etusivu

© 1999 Anni Kämäräinen & Nicklas Koski • Verkkoreportaasin synty
Pävitetty 1.10.1999 • www.nicklaskoski.com/gradu