| Nicklas Koski Etusivu | |
Verkkoreportaasimme Tehtaan kuolema kuuluu alaan, jota voidaan kutsua ”uudeksi mediaksi” tai uusmediaksi (2). Tutkielmani on siis uuden median tutkimusta (ks. myös Järvinen, A. 1999, 22). Teen seuraavassa alaluvussa lyhyen katsauksen suomalaiseen uuden median tutkimukseen, mutta korostan, että katsaukseni on vain esimerkinomainen luettelo. En siis väitä sitä läheskään kattavaksi.
Uuden median tutkimus on täynnä käsitteitä, jotka kaipaavat hieman selvitystä. Varsinkin termejä ”uusi” ja ”digitaalinen” media sekä ”vanha” ja ”perinteinen” media käytetään hyvin vaihtelevasti. Otan esille myös verkkojulkaisun käsitteen ja pyrin sijoittamaan verkkoreportaasimme uuden median kenttään.
|
Tulosta OSA
1:
OSA 2: LIITTEITÄ Tarvitset Acrobat Readerin |
Uuden median tutkimus ei mielestäni ole itsenäinen tieteenala, vaan pikemminkin sekoitus erilaisia teorioita ja näkökulmia. Tämä tutkielma on alalla siinä mielessä poikkeuksellinen, että sen keskeisenä kohteena on yksittäinen journalistinen verkkoteos ja nimenomaan teksti.
Pyrin siis soveltamaan uuden median tutkimuksen teoreettisella tai yleisellä tasolla pysytteleviä havaintoja ja tuloksia käytännössä yhteen, konkreettiseen teokseen. Lähtökohdaltaan samantapaisia suomalaisia tutkimuksia olen löytänyt vain muutamia. Sini Kuvajan (1994) tutkielma Hypertekstin soveltuvuus uutiseksi osuu varsin lähelle, osittain myös Ari Isokäännän (1995) tutkielma Journalistinen hyperavaruus Internetissä. Hän käsittelee Poliisi-tv:n verkkosivujen tekemistä, mutta sivuaa myös yksittäisen hypertekstiartikkelin kirjoittamista (ema., 29–30).
Hannele Glödstafin (1999) toimittama Integroituva julkaiseminen
multimediaverkossa (IMU) -projektin raportti Integroitu julkaiseminen–Tekniikka
ja käyttökokemukset käsittelee pääasiassa kokonaista
verkkojulkaisua, projektin koejärjestelmää, mutta sisältää
myös viittauksia yksittäisten dokumenttien tuottamiseen.
Suuri osa suomalaisesta uuden median tutkimuksesta keskittyy verkkojulkaisemiseen ja erilaisiin verkkojulkaisuihin. Useimmat niistä opastavat verkkojulkaisujen (tekniseen) tekoon, eivät niinkään analysoi niiden sisällöllisiä piirteitä (Heinonen 1998, 11). Tähän lajiin kuuluvat esimerkiksi Päivi Kuusiston ja Mika Pippurin (1998) Verkkojulkaisun eväät sekä Anja Hatvan (1998) toimittama Esteettinen ja toimiva verkkojulkaisun ulkoasu. Jonkin verran löytyy myös uuden median olemusta yleisemmin pohtivia teoksia, kuten Minna Tarkan, Kari A. Hintikan ja Asko Mäkelän toimittama (1996) Johdatus uuteen mediaan ja Virpi Salinin (1998) toimittama Hiiriä ja ihmisiä–Kolmetoista kirjoitusta satunnaisesta maailmasta.
Varsin runsaasti on tehty myös uuden median alan käyttäjä- ja käytettävyystutkimuksia sekä erilaisia markkinatutkimuksia. Näihin kuuluvat esimerkiksi Kansallisen Multimediaohjelman (KAMU) -hankkeen raportit 2/98 Uusmedia kuluttajan silmin (1998) sekä 3/99 Internet suomalaisten arjessa (1999).
Uuden median tutkimukseksi voi lukea myös erilaiset tietoverkkoja, hypertekstuaalisuutta ja hyperkirjallisuutta käsittelevät teokset, kuten Aki Järvisen (1999) Hyperteoria–Lähtökohtia digitaalisen kulttuurin tutkimukselle ja Markku Eskelisen (1997) Digitaalinen avaruus.
Uudesta mediasta puhuttaessa mukana kummittelevat lähes poikkeuksetta myös termit ”digitaalinen” ja toisaalta ”perinteinen” ja ”vanha” media.
Käsitteitä uusi ja digitaalinen media pidetään tavallisesti toistensa synonyymeina. Molemmat ymmärretään yleensä käänteisesti siten, että ne tarkoittavat vain jotakin muuta kuin perinteinen tai vanha media. Usein kuitenkin jää selvittämättä, mitä uusi media itse asiassa on ja missä ”vanhan” ja ”uuden” raja kulkee.
”Neljässä vuodessa Internetistä on kehittynyt uusi media, jonka myös perinteiset mediat ottavat vakavasti. Alun vähättelyn ja epäilyn jälkeen niin lehdet, radio kuin televisiokin ovat löytäneet netistä uuden kanavan sisältöjensä jakamiseen.” (Järvinen, P. 1999.)
Perinteinen media määritellään usein viittaamalla siihen kuuluviin välineisiin. Yleensä niihin luetaan painettu lehti, radio ja televisio sekä joskus myös kirja, valo- ja elokuva (Kaasinen & Tammela 1999,30).
Uuden median määrittely tällä tavoin on ongelmallisempaa. Esimerkiksi sopii Kari A. Hintikan (1996, 2) esittämä luonnehdinta, jonka mukaan ”uutena mediana on pidetty muun muassa hyper- ja multimediaa, CD-ROMia, virtuaalitodellisuutta, vuorovaikutteista televisiota sekä tietoverkkoa”.
Hintikka lisää, että tiukasti tarkasteltuna vain tietoverkko ja sille rakentuva kyberavaruus4 edustavat uutta mediaa. Muut mainitsemansa esimerkit hän luokittelee ”perinteisen median digitaalisiksi versioiksi tai siirtymävaiheen välimuodoiksi, jotka ovat sulautumassa osaksi tietoverkkoa”. (Emt., 2.)
Hintikan väittämä on jossain määrin hämärä. Niin sanottuun vuorovaikutteiseen televisioon (ks. emt., 6) liittyvien hankkeiden voi hyvinkin käsittää olevan sulautumassa tietoverkkoon (ks.esim. Koski 1998), mutta virtuaalitodellisuutta tuskin voi mieltää ”perinteisen median digitaaliseksi versioksi” sen paremmin kuin ”siirtymävaiheen välimuodoksikaan”. Ymmärtääkseni virtuaalitodellisuuden voi käsittää kahdella tavalla: Toisaalta sitä voi pitää vielä varsin kömpelöiden datakypäräkokeilujen varassa olevana, ei vielä yleiseen käyttöön levinneenä sovelluksena. Toisen merkityksensä mukaan se on jo nyt mitä suurimmassa määrin olemassa oleva, tietoverkkojenkin muodostama avaruus, tila, joka on jo murtanut fyysisen paikan rajoitukset. (Ks. esim. Manovich 1996, 168 ja Krohn 1994.)
Pidän kummallisena myös sitä, että Hintikka rinnastaa esimerkeissään hyper- ja multimedian CD-ROMeihin ja tietoverkkoon. Mielestäni hyper- ja multimediaa ei voi pitää CD-ROMin tai tietoverkon tapaan tiedon esittämisen välineinä. Ne ovat pikemminkin tiedon esittämisen muotoja. Esimerkiksi Tehtaan kuolema on hypermediamuotoinen (5) teos, joka on julkaistu tietoverkossa.
Myöhemmin artikkelissaan Hintikka itsekin toteaa, että ”hypermediaa voi pitää itsenäisen välineen sijaan tietoverkon eräänä käyttöliittymänä, tapana hahmottaa informaatiokokonaisuuksia tai informaation esitystapana”. Hän huomauttaa myös, että ”digitaali-informaation hallinnan välineiden, käyttöliittymien ja käsittelytapojen erottelu ylipäänsä on vaikeaa”. (Emt., 5.)
Välineiden sijaan uutta ja perinteistä mediaa erotellessa olisikin ehkä järkevämpää korostaa niiden erilaisia ilmaisutapoja ja niille ominaisia ilmiöitä (ks. Taulukko 1).
Uusi media on synnyttänyt ilmiöitä, joiden olemassaolo ei olisi mahdollista perinteisessä mediassa tai niiden ilmenemismuoto olisi kokonaan toinen. Näitä ovat Hintikan mukaan esimerkiksi vuorovaikutteisuus, navigointi kyberavaruudessa, visuaalinen viestintä, virtuaali-identiteetti, virtuaaliyhteisöt ja -ympäristöt sekä agentit (6). (Hintikka., 1996, 2.)
Määreet ovat mielestäni kuvaavia, visuaalista viestintää ehkä lukuun ottamatta. Sitä on vaikea mieltää pelkästään uuden median ominaisuudeksi, sillä esimerkiksi painetussa lehdessä valokuvien ja taiton osuus on merkittävä, ja televisio puolestaan on täysin audiovisuaalista viestintää. Toisaalta on turhaa erikseen mainita, että visuaalisen viestinnän ilmenemismuoto on erilainen uudessa mediassa, sillä yhtä erilaista on myös auditiivinen viestintä tai mikä muu viestinnän muoto tahansa.
Hintikan mukaan uusi media perustuu digitaalisuuteen (emt., 3). Ovatko uusi
ja digitaalinen media sitten sama asia?
Useiden uutta mediaa käsittelevien tutkimusten mukaan näin tuntuu olevan. Esimerkiksi Uusmedia kuluttajan silmin -raportissa käsitteitä käytetään niitä erikseen erottamatta tai selittämättä (ks.esim. Koski 1998).
Mielestäni digitaalisuus on tässä hankala käsite. Uusi media kyllä perustuu digitaalisuuteen, mutta se ei vielä tee mediasta uutta. Mahtaakohan esimerkiksi digitaalitelevisio muuttua automaattisesti uudeksi mediaksi (ks. Järvinen, P. 1999)? Entä kuuluuko radiokanava Internetin kautta kuunneltuna uuteen mediaan, analogisesta vastaanottimesta kuunneltuna vanhaan? Kyllin laajasti ajatellen myös painettu lehti on mitä suurimmassa määrin digitaalinen media. Tekstit käsitellään digitaalisesti, samoin kuvat (jotka jo nyt osittain myös kuvataan digitaalikameroilla), taitto tehdään digitaalisesti, ja valmiit sivut siirretään digitaalisesti painoon, jossa ne vasta muutetaan paperiksi ja musteeksi.
Uusi media (tai uusmedia) on digitaalista mediaa osuvampi käsite, sillä pidän digitaalisuutta lähinnä uuden median ominaisuutena muiden joukossa. Ymmärrän uusmedian Hintikan tapaan siten, että se ei ole vain väline, vaan ympäristö, johon esimerkiksi tietoverkko kuuluu.
”Uusi media ei ole vain väline, jolla viestitään (Hintikka 1996, 17). Uusi media on ympäristö, tila, jossa liikutaan ja vietetään aikaa [...] Kun lehtiä luetaan ja televisiota katsotaan, tietoverkossa käydään ja ollaan.” (Emt., 3–4.)
En pysty määrittelemään tarkasti, mitä välineitä uuteen mediaan kuuluu. Kuten televisio- ja radioesimerkeistäni käy ilmi, ei vanhankaan median määrittely ole yksinkertaista. Rajanveto uuden ja vanhan median välille on hankalaa, sillä itse asiassa ne ovat jo nyt sulautumassa toisiinsa (ks. myös Vanhanen 1997). Voi olla, että uusi media -käsite käykin pian vanhaksi.
Verkkojulkaisut ovat journalismin kannalta tärkein uusmedian osa-alue. Valtaosalla suomalaisista sanomalehdistä on jo oma painetun lehden verkkoversio (7), samoin useilla aikakauslehdillä (Heinonen 1998, 3). Myös televisio- ja radiokanavat ylläpitävät verkkosivustoja.
Verkkojulkaisemiseen liittyvä sanasto on kirjavaa: puhutaan esimerkiksi online-lehdistä, verkkolehdistä ja elektronisesta julkaisemisesta. Termien merkityskin on vielä vakiintumaton, sillä esimerkiksi Teija Oravan (1998, 111) mukaan verkkojulkaisu on ”digitaalinen dokumentti, jonka julkaisukanava on tietoverkko”, siis mikä tahansa verkossa oleva tiedosto.
Itse tarkoitan tässä tutkielmassa verkkojulkaisulla Päivi Kuusiston ja Mika Pippurin (1998, 15) määritelmän mukaan ”Internetissä levitettävää ja luettavissa olevaa, säännöllisesti ilmestyvää journalistista kokonaisuutta”. Journalismin määrittelyksi riittää Hemánuksen (1990, 13–14) esittämän määritelmän soveltaminen: Journalismi on ajankohtaisten faktapohjaisten sanomien tuottamista sekä itse nuo sanomat.
Hemánuksen mukaan journalismi on myös osa joukkotiedotusta ja se edellyttää teknistä (joukkotiedotus) välinettä (emt., 13–14). Tässä kohdassa verkkojulkaisun käsite ansaitsee hieman jatkopohdintaa. Erittäin kiinnostava on Kari A. Hintikan (1996, 2) esittämä huomio, jossa hän kirjoittaa perinteiseksi katsotun median olevan joukkoviestintää. Näin ollen uusi media ja verkkojulkaisut eivät siis sitä olisi (ks. myös Kuusisto & Pippuri 1998, 16).
Osmo A. Wiion (1989, 177) mukaan joukkoviestintä (8) on viestintää, jossa esiintyvät seuraavat piirteet:
Tämän perusteella on vaikeaa arvioida, kuuluvatko vaikkapa nykyiset suomalaisten lehtitalojen verkkojulkaisut uuteen vai vanhaan mediaan. Niiden julkaisukanava – Internet – on toki kiistatta uutta mediaa, mutta samalla ne muistuttavat kovasti myös joukkoviestintää painetun lehden tapaan. Varsinkin vain kerran päivässä päivitettäviä julkaisuja voi täydellä syyllä pitää ”yhden viestimen samana sanomana useille vastaanottajille”.
Palautteen antamisen helppous on ehkä selvimmin näitä verkkojulkaisuja ja painettua lehteä erottava tekijä joukkoviestinnän määreiden suhteen. Kun painetun lehden lukijan täytyy tarttua puhelimeen, kirjoittaa kirje tai kävellä toimitukseen, verkkojulkaisun lukija voi lähettää suoraan toimittajalle saman kanavan välityksellä sähköpostia. Mielestäni tämä ominaisuus ei kuitenkaan muuta esimerkiksi Turun Sanomien ( www.turunsanomat.fi/ ) tai Iltalehden ( www.iltalehti.fi/ ) verkkoversion joukkoviestintäluonnetta mitenkään (vrt. Kuusisto & Pippuri 1998, 16-17).
Verkkojulkaisemisen yleensä ja varsinkin sen tulevaisuuden sovellusten suhteen asia on tietenkin toinen. Esimerkiksi Kansallisen multimediaohjelman Integroituva julkaiseminen multimediaverkossa (IMU) -projektin prototyyppijärjestelmä on pitkälle personoitu (9). Järjestelmän kautta ei siis välity kaikille samanlaista tietoa. (Glödstaf 1999.)
Nyt jo olemassa olevista
verkkojulkaisuista kannattaa mainita esimerkiksi Interaktiivisen Sataman
ylläpitämä Duuni.net ( duuni.net
). Julkaisu muodostuu Talentumin News Deskin toimittamasta uutispalvelusta
ja lukijoiden julkaisussa käymästä keskustelusta, eli suuri osa
koko julkaisusta perustuu siis journalismin lisäksi ”palautteeseen”.
Ari Heinonen (1998, 12) arveleekin, että journalismin harjoittaminen
tietoverkoissa saattaa johtaa journalismin käsitteen laventamiseen.
Heinonen huomauttaa edelleen, että journalistista aineistoa löytyy
myös hyvin monentyyppisistä verkkojulkaisuista, joiden kaikki aineisto
ei suinkaan ole ”journalistista” (ema, 12).
Verkkoreportaasimme julkaistiin Telia InfoMedia Interactiven Sirkus.com -verkkojulkaisussa ( www.sirkus.com ). Reportaasistamme siis tuli paitsi yksittäinen teos, myös osa laajempaa julkaisua.
En tässä tutkielmassa analysoi Sirkus.comia tarkasti, sillä kokonaisessa verkkojulkaisussa olisi aineksia erilliseksi tutkimukseksi. Tyydyn toteamaan, että Sirkus.com täyttää Päivi Kuusiston ja Mika Pippurin esittämän verkkojulkaisun määritelmän. Se on Internetissä levitettävä ja luettavissa oleva, säännöllisesti ilmestyvä journalistinen kokonaisuus. Sirkus.com on useimpia painettujen lehtien verkkoversioita pidemmällä uusmedian ominaisuuksien (ks. Taulukko 1) hyödyntämisessä. Sirkus.com tarjoaa useimpien verkkojulkaisujen tapaan uutisia ja artikkeleita eri elämän alueilta, mutta lukijat voivat myös mm. keskustella chat-osastossa. Heille on tarjolla myös runsaasti toiminnallista viihdettä (Heinonen 1998, 45), eli pelejä, verkkopostikorttien lähettämistä jne. Sirkus.com kutsuukin itseään verkkojulkaisun sijaan mieluummin portaaliksi10.
Jos verkkoreportaasiamme tarkastelee yksittäisenä teoksena, siihen voi liittää suurimman osan (ks. Taulukko 2) Hintikan luettelemista uusmedian ominaispiirteistä (ks. Taulukko 1).
TAULUKKO 2.
Tehtaan kuolema on siinä mielessä perinteisen mediateoksen
kaltainen, että se on yhden tekijätahon useille vastaanottajille tekemä
kokonaisuus. Myös sisältö on tietenkin periaatteessa kaikille
sama, mutta käytännössä näin ei ole. On todennäköistä,
että ihmiset lukevat/käyttävät verkkoreportaasiamme eri
tavoin ja saavat siten luettavakseen erilaisia sisältöjä (ks.
luku 10).
Mielestäni verkkoreportaasistamme ei löydy Hintikan luettelemia muita perinteisen median piirteitä (ks. Taulukko 1). Vaikka verkkojulkaisun ”jakelu” eli päivittäminen tapahtuisikin tiettyyn aikaan, yksittäisen verkkojulkaisun sisältämän artikkelin tai teoksen jakelu on tavallaan ”ikuista” (jos julkaisu tarjoaa arkiston käytön mahdollisuuden) (ks. Heinonen 1998, 36). En myöskään pidä verkkoreportaasiamme sisältöä muuttumattomana tai lopullisena. Periaatteessa olisi mahdollista ja itse asiassa järkevääkin päivittää asiaosuutta sen mukaan, mitä Pyynikin Panimolle, Tanssisali Lutakolle ja Manillalle lopulta tapahtuu (ks. Heinonen 1998, 35–37). Käytännössä näin tosin tuskin tulee tapahtumaan, sillä se tekisi reportaasista meille varsinaisen ikuisuusprojektin.
Jos verkkoreportaasiamme tarkastelee osana Sirkus.comia, se muuttuu osaksi virtuaalista ympäristöä, tilaa nimeltä Sirkus.com. Samalla sen verkottuneisuus korostuu. Kaikille avoimesta verkkojulkaisussa teoksemme saavuttaa todennäköisesti vähintään muutaman tuhannen lukijan yleisön. Muutama saattaa merkitä teoksemme selaimensa kirjanmerkkeihin (bookmarks), joku jopa linkittää verkkoreportaasin omalle sivustolleen. Lukijat voivat keskustella teoksesta julkaisun chat-osastossa jne.
Käsittelen verkkoreportaasimme uudelle medialle ominaisia piirteitä, kuten vuorovaikutteisuutta myöhemmin tarkemmin. Sitä ennen on tarpeen ottaa esille lisää peruskäsitteitä.
(2) Pidän käsitteitä uusi media ja uusmedia synonyymeina. Usein uusmedia liitetään myös kaupankäyntiin liittyviin mielikuviin, mutta itse käsittelen uusmediaa nimenomaan median näkökulmasta. IBM-yhtiö yrittää parhaillaan lanseerata käyttöön termiä e-bisnes tarkoittamaan sähköistä kauppaa jne. (Virolainen 1999.)
(3) Joskus esiin nousee myös termi ”elektroninen”, esimerkiksi kirjallisuutta käsiteltäessä. En tässä syvenny elektronisuuden käsitteeseen, sillä mielestäni suomennos ”sähköinen” riittää sille määritelmäksi. Yleensä sillä kuitenkin tarkoitetaan jokseenkin samaa kuin digitaalisuudella (ks. esim. Järvinen, A. 1999, 28).
(4) Kyberavaruutta kuvaillaan informaation kolmiulotteiseksi esitystavaksi, jossa käyttäjä voi liikkua vapaasti. Internet on kyberavaruuden eräänlainen esiaste. (Hintikka 1996, 10.)
(5) Hypermediamuotoisuus on oma määritelmäni. Esimerkiksi Sirkus.com nimesi Tehtaan kuoleman multimediareportaasiksi. Käsittelen hypertekstiä, hypermediaa ja multimediaa tarkemmin luvussa 3.1.
(6) Agentti on itsenäisesti toimiva ohjelma, joka voi esimerkiksi hakea tietoverkosta kyttjns kiinnostavaa tietoa (Hintikka 1996, 13).
(7) Hyv luettelo suomalaisista verkkojulkaisuista lytyy esimerkiksi Journalismi verkossa -sivustolta (http://www.wysiwyg.fi/jv/).
(8) Wiio esittelee myös käsittteen pienjoukkoviestintä, joka koskee juuri tietokoneiden välityksellä tapahtuvaa viestintää. Pienjoukkoviestintään kuuluu mm. ”tietokonepohjainen, puhelinta käyttävä ns. kirjelaatikkotoiminta tai mikrotietokoneessa toimivaan julkaisuohjelmaan perustuva pienkustannustoiminta” (Wiio 1989, 175–176). Hän siis tavallaan ennakoi Internetin käytön huimaa laajenemista ja lukee myös sen välityksellä tapahtuvan viestinnän joukkoviestinnän piiriin.
(9) Personointia ksittelee mys esim. Ari Heinonen (1998, 29ñ32).
(10) Portaali tarkoittaa verkon solmukohtaa, joka kokoaa verkon käyttäjiä yhdelle ”megasivustolle”. Portaali voi yhdistää erilaisia tietoteknisiä palveluja, viestintäpalveluja (esim. sähköpostin), mediapalveluja ja verkkokauppan samalle sivustolle. Hyvä esimerkki kävijämäärältään suuresta portaalista on Soneran Sonera Plaza ( www.soneraplaza.net ). (ks. esim. Mäkelin 1998.)
Seuraavana Osa 1: Keskeisten käsitteiden määrittelyä
| Nicklas Koski Ylös Etusivu | |
© 1999 Anni Kämäräinen & Nicklas Koski • Verkkoreportaasin
synty
Pävitetty 1.10.1999 • www.nicklaskoski.com/gradu