ENSIMMÄINEN TEKSTI

Tehtaan koneet pysähtyivät jo kauan sitten. Työläisilleen se on vain muisto ja omistajilleen tarpeetonta tuhlausta.
Aika rumakin se on, mutta sitkeästi elossa.

TEHTAUS

On vaikeaa arvioida, paljonko vanhoja tehtaita on jäljellä.

1. Mikä on tehdas?

Jos jokainen puinen verstas lasketaan tehtaaksi, on purkuprosentti suuri. Tiili sen sijaan on hyvin sitkeää. Perinteisiä punatiilisiä teollisuusrakennuksia on purettu suhteessa selvästi vähemmän kuin esimerkiksi vanhoja asuintaloja.

Tehdas:

2. Mikä on vanhaa?

Teollisuuslaitoksen ikää on hankala määritellä, sillä toinen nurkka on usein vanhempi kuin toinen. Tehtaisiin on aina rakennettu uusia osia ja entisiä korjailtu tarpeen mukaan.

Nykypäivään on säilynyt pari sataa tehdasta, joissa on osia viime vuosisadalta.

Keskikaupunkien vanhojen tehtaiden käytöstä tuli ongelma kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tehtaat tuottivat tavaraa täydellä teholla, kunnes rakennemuutos alkoi lähettää väkeä Ruotsiin ja siirtää teollisuutta kaupunkien laitamille tai ulkomaille.

Punainen tiili kesti rakennemuutoksen ja 80-luvun. Vaikka kaupunkien arvokkaille paikoille on ahkerasti kaavailtu asuntoja ja toimistoja, suurin osa vanhoista tehtaista on edelleen olemassa. Ainakin jossakin muodossa.

Virallisesti tyhjillään tehtaista on vain muutama, suurempi määrä hukataan epämääräiseen varastointiin. Iso paja saattaa palvella asuntovaunujen talvitallina.

Museoviraston mukaan tehtaiden parasta uusiokäyttöä olisi pienteollisuus.

Tehtaan arvoa mitattaessa ikä ei välttämättä merkitse mitään. 1940-luvulla valmistunut Sunilan tehdasalue on suojeluluokituksen kärkipäässä. Rakennukset on suunnitellut Alvar Aalto.

Vanhat tehtaat ovat harvoin arkkitehtuurin kauneimpia kukkasia. Maisemallinen merkitys, kuuluminen kaupunkikuvaan on tärkeämpää.

Joskus ne ovat yksinkertaisesti hirvittävän rumia, eivätkä edes sovi muuttuneeseen ympäristöönsä.

Rumuus:

Kauneus:

Tehtaus:

Historiallisesti tehtaat ovat arvokkaita.

Maailman perintökohteeksi valitut Verlan tehtaat Kymenlaaksossa ovat hyvässä seurassa kreikkalaisten temppeleiden kanssa. Teollisuusrakennuksilla on virallisesti tunnustettua, kansainvälistä kulttuurihistoriallista arvoa.

Kaikkein arvokkaimipia tehtaat kuitenkin ovat ihmisille, joille ne eivät merkitse pelkkää historiaa.

PANNUHUONE

KELLO

Kello polttimohallin seinällä näyttää aina samaa aikaa.

Talonmies Benny Gustafsson pysäytti kellon elokuun 11. päivänä kuusi vuotta sitten, kun tehtaan tuotanto lakkasi. Hän sanoo muistavansa päivän kai ikuisesti. Työpöydät papereineen, koneet, kaikki oli entisellään. Vain ihmiset ja äänet olivat kadonneet.

Vaikka Gustafsson on säilyttänyt kaikki tehtaan lopettamisesta kertovat lehtileikkeet, hän ei halua vaalia tehdas keskellä kaupunkia -nostalgiaa. Aika kulkee eteenpäin, hän sanoo.

Gustafsson on edelleen tehtaan talonmies. Kun murtovarkaat rikkoivat konttorirakennuksessa vaatesuunnittelijan työhuoneen oven, hän etsi tilalle samanlaisen. Patinoituneen puuoven, ei uutta sileää.

MUOTINÄYTÖS

Teollisen glamourin tapahtuma alkaa kuparisista olutsammioista.

(Amiraali. Tilavuus n litraa... (kuva suurimmasta pannusta ja tiedot siitä))

Luukuista humahtaa valoa ja kaksi mallia kiipeää ylväästi esiin. He tuijottavat yleisön päiden yli rävähtämättä, mutta jännitys näkyy hengityksestä.

Välillä mallit seisahtuvat kymmenen sentin päähän yleisöstä. Yleisö-parka yrittää olla katsomatta heitä silmiin.

Kun polkkatukkainen poika astuu näyttämölle toisen kerran, hänen oikeaan etusormeensa on ilmestynyt tuppo sideharsoa.

Asuste.

Tai ehkä tapaturma pukuhuoneessa - hänen varpaassaan on veriviiruja.

Näytös onnistuu. Mallit, vaatteiden suunnittelija Sanna Setälä, kampaajat ja meikkaajat halaavat toisiaan. Sanna heiluttelee ruusuaan, häntä näyttää itkettävän.

KONTTORI

"Jää helposti mieletön haikeus", vaatesuunnittelija Sanna Setälä sanoo.

"Mulla ei ollut aikaa luonnolliselle työstä johtuvalle krapulalle, joten maanantaina piti oikein löytää aihetta itkeä. Niskat menivät jumiin ja nyt pää kääntyy ehkä kolmekymmentä astetta."

Sanna istuu konttorin suuren pöydän ääressä ja piirtää mustalla tussilla vaatteita. Yksinkertaisia viivoja, polvihousuja, suuret napit. Silitysrauta tuhisee takana.

"Usein ajattelen, että joku on joskus istunut tämän saman pöydän takana ja ojennellut palkkapusseja. Ja nyt minä väännän tässä lumppuja."

TYYPPI 061198 oli Sannan ensimmäinen oma näytös. Hän ei olisi koskaan järjestänyt sitä ilman tehtaan sammiotilaa. Mallisto ei ole suoraan tilan puvustamista, mutta melkein kuitenkin.

Hän sai mukaan haluamansa bändin ja bongaili malleja Stockmannin lehtiosastolta. Näytöstä edeltävänä yönä hän valvoi, ompeli neppareita ja ajatteli, että on aivan sama, onnistuuko näytös.

""Pojat kävivät yöllä maskeeraajan luona hädissään, että saataisko me jotain näihin finneihin. Aika hyvin tyypeiltä, jotka on noin vain yhtäkkiä pyydetty muotinäytökseen. Ihania ihmisiä."

"Kaikilla piti hyvin pokka, vaikka yleisöä oli viiden ihmisen sijasta kaksisataa."

Tehdasta ei ole suunniteltu koristeeksi.

"Täällä on niin paljon asioita, joita ei ole tehty varta vasten kauniiksi. Ne on rakennettu käytännön työtä varten suurella rakkaudella."

keskenkeskeneräinen

KONTTORI

KAMPAAMO

"Millaisia haaveita sulla on?"

"Haluaisitko jotain pörröisempää?"

Asiakas siristelee itseään kultakehyksisestä peilistä ja selittää toiveitaan. Siistiä, ei kovin lyhyttä. Saa siitä kuitenkin vähän ottaa, niskasta, ehkä. Hän aikoo luultavasti kasvattaa hiuksiaan.

Hiusmuotoilija Kristiina Kaukinen ymmärtää heti ja käy työhön. Hän leikkasi hiuksia ensimmäisen kerran viisivuotiaana, äidin oppien mukaan.

Hän pitää eniten täydellisen ylikasvaneista hiuksista, sillä niille voi tehdä kokonaan uuden muodon. "Kaikista hiuksista saa aikaan mitä vain, mutta muuttuminen ei ole itsetarkoitus. Tärkeintä on, että asiakas pärjää päänsä kanssa kotioloissa."

Tyyppi-vaatteet tarvitsivat selkeitä leikkauksia, eivät fantasiakampauksia.

Muotinäytöksen teko oli vuorovaikutusta. Kristiina ja Sanna miettivät alusta alkaen yhdessä, mitä vaatteet ovat ja millaiset hiukset niihin sopivat. Tilan ansiosta he näkivät koko ajan toistensa työn.

Samanlaista yhteistyötä tekivät 1960-luvulla Vidal Sassoon ja Mary Quant.

HALLI

Valokuvaaja selvittelee verkkojaan.

"Oli yhdessä kuvauksessa rekvisiittana", Esa Viitaniemi selittää. "Omia kuvia tyttöystävästä."

Hän kertoo löytäneensä takkuisen, ikivanhalta näyttävän verkkonsa roskiksesta tehtaan läheltä. "Yksi ruotsinkielinen merimiespappa on kuulemma delannut, ehkä tämä on siltä peräisin."

Viitaniemi on vuokrannut hallin yhdessä tekstiilipainaja Henri Räsäsen kanssa. Painolaite, kuivaaja ja väripurnukat vievät yhden nurkan, studiokankaat ja lamput toisen. Nahkasohva, nojatuolit ja kahvipöytä voisivat jäädä paikalleen sermin taakse ja silti tilaa olisi kolmannellekin. Tekstiilipainaja ja valokuvaaja suunnittelevatkin ottavansa vielä alivuokralaisen, erään tutun korusepän.

Kun miehet tulivat halliin heinäkuussa, siellä ei ollut yhtään pistorasiaa. Nyt he ovat ehtineet rakentaa myös vesipisteitä ja maalata seiniä. Vähän keskeneräistä, mutta toimii hyvin.

Räsänen sekoittaa bodariseuran verkkareiden tekstin värit sormituntumalla.

"Ei painaminen ole hauskaa. Tuhanteen paitaan joku logo, ei se ole mielenkiintoista. Suunnittelu on mielenkiintoista."

Räsäsen mukaan maanantait eivät ole yhtään helpompia kuin ennen, vaikka nyt hänellä on oma yritys, oma työtila ja kivat näköalat joelle.

Tai ehkä sittenkin. Aamulla voi keittää ensin kahvia, lukea lehteä sohvalla ja suunnitella maanantaitaan rauhassa.

Naisten kuntovitonen olisi aika hyvä tilaus.

MEHUSTAMO

Mehustamossa on hiljaista.

Sinivihreitä luita ja ytimiä maalaavan taiteilijan taulut nojaavat lattialla toisiinsa. Kengät ja työtakit odottavat oven pielessä.

Arkkitehtiopiskelija Susanna Virta, taiteilijat ja teollinen muotoilija pitivät Mehustamollaan kerran avoimet ovet. Kiinnostuneimpia vieraita olivat entiset työntekijät. Eräskin kertoi kävelevänsä joka päivä tehtaan ohi, muttei ollut aavistanutkaan, mitä siellä nykyisin tapahtuu.

(Tähän voisi saknnata Susannan etc. löytämän mehustusohjepaperin.)

Susanna rapistaa nurkkauksessaan ohuita luonnospapereita. Seinällä on satellittikuva New Yorkista. Diplomityö East Riverin alueesta olisi vähitellen saatava valmiiksi.

Susanna on ottanut huolekseen myös tehtaan suojelun. Uuteen asemakaavaan pitäisi vaikuttaa nyt, kun se ei ole vielä valmis.

"Tuntuu, että tämä on minun tehtäväni. En tosin edes tiedä, olenko täällä sitten parin vuoden kuluttua. Tulevaisuus on yhtä avoin kuin talollakin."

Jääkaapin oveen on teipattu valokuvasarja kattopömpeleiden siirrosta. Kukaan ei tiedä, mitä ne oikeastaan olivat, mutta Venäjälle ne kuulemma myytiin.

Susanna on soitellut päättäjille ja lähettänyt tehtaan omistajalle suunnitelmansa alueen rakentamisesta. Puheluihin vastaa yleensä henkilö, jolle asia ei varsinaisesti kuulu, eikä omistaja ole vielä kertonut mielipidettään Susannan ehdotuksesta. Kaavasta päätetään luultavasti muutaman viikon kuluessa.

"Parasta olisi, jos tehtaalle ei tehtäisi juuri mitään. Ei vanhan tarvitse tulla uuden veroiseksi."

Omistaja haluaisi kiinteistöstä tietenkin parempaa vuokraa, mutta nyt tilat ovat siinä kunnossa, ettei suuria summia voi pyytää.

"Edustavaa toimistoa tästä ei nyt saa, mutta on ihmisiä, jotka tyytyvät tähän mielellään."

Susanna osoittaa ikkunaa. "Puitteet vinossa ja lasi säröillä. Kyllä siitä enemmän saa inspiraatiota kuin jos kaikki olisi viivasuoraa."

Tehtaassa ei tarvitse pelätä sotkevansa.